Wakefieldin kappalainen. Oliver Goldsmith
Hän huomautti, kuinka meidän tuttavissamme on paljo viisaita miehiä, jotka ovat vapauskoisia, mutta hyviä aviomiehiä silti. Ja sanoi hän tuntevansa semmoisia älykkäitä tyttöjäkin, jotka kyllä pystyvät kääntämään miehensä oikeaan uskoon.
– Ja kuka tietää, kultaseni, – jatkoi hän, mihin kaikkeen Olivia kykeneekään? Tyttö pystyy puhumaan varsin monenlaisista asioista ja on minun mielestäni hyvinkin perehtynyt riidan-alaisiin kysymyksiin.
– Hyvä ystävä, mistäpä riidan-alaisista kysymyksistä hän olisi lukenut? En muista milloinkaan pistäneeni sellaisia kirjoja hänelle käteen. Sinä arvaat kuin arvaatkin hänen ansionsa liian suuriksi.
– Eipä niinkään, isä! – puuttui Olivia puheesen. – Minä olen lukenut koko joukon sellaisia kirjoja, niinpä Thwackumin ja Squaren väliset riidat ja Robinson Crusoen ja pakanallisen Perjantain kiistelyt, ja paraillaan minä luen väittelyjä "Taivaallisesta Yljästä."
– Verratonta! – virkoin minä. – Sinä olet kelpo tyttö, ihan kuin luotu kääntämään ihmisiä oikeaan uskoon, mutta menepäs nyt auttamaan äitiä karvikkopiiraitten paistannassa.
KAHDEKSAS LUKU
Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa olla paljokin seurauksia.
Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä, oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä, mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.
Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan kajahdusta.
– Aina kun tällä tapaa istutaan, – virkkoi Sofia, – aina johtuvat mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.
– Minun mielestäni, – virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa. Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttää vastakohtia, ja tästä, jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen koko voima.
– Merkillistä, – arveli mr Burchell, – kuinka nuo teidän mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta. Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia, jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole edellä mainituita vikoja.
"Käy kanssain laaksoon, erakko,
Ja tuonne näytä tie,
Miss' säde tuikkain viittoaa.
Siell' armasta niin lie…
"Ma väsyksissä harhailen,
Mua painaa, uuvuttaa…
Tääll' erämaata seuraa vain
Taas uusi erämaa."
– Ei sinne, poikain! – vanhus huus.
– Siell' on niin synkkää, voi!
– Se virvatult' on pettävää.
– Sielt' turmios ääni soi.
– Kas tuolla mulla maja pien'.
– Käy vieraakseni vaan!
– On vähät siellä varat, mut
– Ne mielin hyvin jaan.
– Yöks sinne jää, ja minkä voi,
– Sen talo tarjookin:
– Olk'vuoteen, leipää, lepoa
– Ja siunaukseinkin.
– Tuoll' laitumilla laumat käy.
– Ne multa rauhan saa.
– Minua Herra armahti:
– Niit' tahdon armahtaa.
– Mä vuorten rintehiltä vain
– Saan niukan ravinnon.
– On yrtit, heelmät ruokanain,
– Ves' juomanani on.
– Käy, vieras, huoles heitä pois
– Ja mustat murehet!
– Maan lapsen tarpeet vähät on
– Ja lyhyt-aikaiset.
Niin lempeet oli sanat nuo
Kuin kaste taivainen,
Ja nöyrin mielin matkamies
Nyt seuras mökillen.
Syvällä syliss' erämaan
Pien' mökki piilee tuo.
Ja turvan, levon rauhaisan
Se eksyneelle suo.
Ei vartijoita varastot
Vähäiset kaipaakaan:
Siell' oven aukas vieraillen
Puusalpa heikko vaan.
Jo lepoon kutsuu illansuu.
Nyt tulta takkahan!
Ja ehtoollista erakko
Käy rakentamahan.
Hän leipää, hedelmiä tuo
Hymyillen pöytähän,
Ja pitkän illan ratoksi
Satuja kertoo hän.
Ja lattialla leikkiään
Lyö kissa kehräten,
Ja sirkka laulaa raossaan,
Tuli räiskii iloinen.
Mut vieraan kasvot yhä vaan
Hymyä vaille jää.
Suru painaa häntä syvä niin…
Hän itkuun hyrähtää.
Ja syvä suru täytti myös
Erakon sydämen.
– Mikä