Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"
"Kyllä, monseigneur."
"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas, olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto…"
"Kirjoitanko kruununlinnojen?" kysyi Bernouin.
"Ei, ei, se on turhaa, – itsestään selvää. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"
"Kyllä, monseigneur."
"Miten ovat numerosi?"
"Rivittäin ihan alitusten."
"Laske yhteen, Bernouin."
"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä, monseigneur."
"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"
Bernouin tarkisti laskunsa.
"Ei, monseigneur, puuttuu seitsemänsataaneljäkymmentätuhatta livreä."
Mazarin pyysi nähdäkseen laskelman ja silmäili sitä tarkkaavasti.
"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."
"Ah, Bernouin, senpä minä tahtoisin nähdä kuninkaalla!"
"Teidän ylhäisyytennehän sanoi, että se oli kuninkaan omaisuutta."
"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli määränkin!"
Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen päänalustaan.
"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."
Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.
"No", tiedusti kardinaali, "mikä on hätänä?"
"Kuningas, monseigneur, kuningas!"
"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa. "Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"
Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri samassa.
"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti tänä iltana, siinä kaikki."
Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:
"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten, mutta ankara jäsenkolotukseni…"
"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali", keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas, senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."
Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen alennustila.
Kelpo sedän tavoin Mazarin ryhtyi helpoittamaan luottamuksen antamista.
"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."
"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku seikka."
"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä palvelusta ja uhraustakin… mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."
"No niin", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan ministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, "seikka on se, että luonani kävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas."
Mazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun ilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin nyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin näki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.
"Kaarle II!" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti rypistäen huuliansa. "Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II: n!"
"Kuningas Kaarlo II: n", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik IV: n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut. "Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni kertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra kardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi valtaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen kokenut onnettomuutta – kun olen nähnyt valtaistuimestani kiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan pääkaupungistani."
"Niin", huomautti kardinaali närkkäästi, "miksei hänellä ole ollut lähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi kruunu säilynyt."
"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne", vastasi kuningas ylpeästi, "ja saatte uskoa, että minä puolestani en sitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani Englannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun pelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen saman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen, ollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä kykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui hänen isänsä mestauslavan juurelle."
"Sire", haastoi Mazarin, "kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu villittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa kaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen jälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja kerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan miellyttänyt, ja siihen en ryhdy."
"Te voittekin auttaa meitä toimittamaan sen sijalle toisen."
"Miten?"
"Juuri palauttamalla Kaarle II: n hallitukseen."
"Oh, hyvä Jumala", huudahti Mazarin, "kangasteleeko tuon köyhimyksen