Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.
Mademoiselle de Mancini aloitti keskustelun.
"Voi, rakas sire", hän sanoi, "ette siis hylkääkään minua?"
"En", vastasi kuningas; "näethän sen, Marie."
"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette te enää ajattelisi minua!"
"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa aikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?"
"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät naitetaan!"
Ludvig painoi päänsä alas.
Samassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa kuin huotrasta lennähtävä tikari.
"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?" kysyi neitonen heidän oltuaan tovin vaiti.
"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä; olen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni riippuu sinusta; olen uhannut…"
"No?" kysäisi Marie vilkkaasti.
"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että meidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi kirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää mitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni solmimista infantinnan kanssa."
"Mutta se ei estä teitä olemasta matkalla espanjalaisen prinsessan luo."
"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu valtiosyillä."
"Ja mikä on kaiken loppuna?"
"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua vastaan?"
Marien vuoro oli painaa päänsä alas.
"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi", hän sanoi. "Te tiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin; tiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, – että minutkin naitetaan!"
Ludvig vaaleni ja painoi kätensä sydämelleen.
"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin kokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen luullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen taistellut vastaan teidän tähtenne."
"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!" jupisi kuningas kenties enemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.
"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä kuuluu rakkauteen."
Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä. Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:
"Mitä ajatteletkaan, Marie! Kaikki on jo rauennut."
"Teidän tahtoanne lukuunottamatta, eikö niin, rakas sire?"
"Oi", huokasi kuningas punastuen, "onko minulla omaa tahtoa!"
"Ah!" voihkasi mademoiselle de Mancini tuon huomautuksen pahastuttamana.
"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää; valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."
"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."
Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi jättää synnyinmaansa.
"Moiti minua", mutisi kuningas, "mutta älä väitä, etten sinua rakasta."
Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli lausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.
"En saa ajatelluksi, sire", jatkoi sitten Marie viimeiseksi yrityksekseen, "että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta tuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni kaukana Pariisista, – että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet koskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden totta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin sydänparkani pakahtuu epätoivoon."
Ja Marie de Mancini vuodattikin kyyneliä.
Kuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja tukahdutti nyyhkäisyn.
"Katsokaa", taivutteli neitonen, "ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni odottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna koko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät? Te tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille rakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen, rakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa: tahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta sydämestäni ikuisesti teidän."
Kuningas ei vastannut mitään.
Silloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena ja ylenkatseellisena.
"Hyvästi siis", hän sanoi, "hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi taivas!"
Ja hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta päätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle kauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien säpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.
Hän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja vavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton kuvata:
"Oh, sire, te olette kuningas ja itkette, – minä lähden!"
Vastaukseksi kuningas vain kätki kasvonsa nenäliinaan.
Upseerilta pääsi hillitty mörähdys, joka säikytti molempia hevosia.
Suuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin vaunuihinsa huutaen:
"Matkalle, pian matkalle!"
Ajaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät kitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä, masentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä taakseen.
14.
Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä muisti
Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.
Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.
"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä; kannattaa odottaa", tuumi hän.
Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.
Hän