Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:
"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?
Tunteekohan hän minut?"
Kiihdyksissään ja kalpeana oli Parry jo ohjannut hevosensa veräjän luo.
"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on! Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"
"Kernaasti."
"Tekö se olettekin, hra Grimaud?" kysyi Parry.
"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa sävyänsä muuttamatta.
"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä sydämeennekin."
"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle säpsähtäen.
"Aivan, sire."
"Ah!" huokasi Kaarle.
Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.
"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties tällä tienoolla?"
"Tuolla", vastasi Grimaud ojentaen käsivartensa taaksepäin veräjää kohti.
"Onko kreivi de la Fère nyt kotona?"
"Perällä, kastanjapuiden alla."
"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä mies, minä pyydän."
Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.
Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:
"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli mestauslavalla."
Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.
Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta ruhtinas tarttui hänen käteensä.
"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle; "tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."
"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."
"Ja raskaimmat ovat kenties vasta tulossa!" huokasi Kaarle.
"Toivokaamme parasta, sire."
"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"
Atos katseli kuningasta kysyvästi.
"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena, varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia, jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella, sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."
"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi kunnioittaa minua selityksellä…"
"Se on totta. Minulla oli suojelijana – suokaa anteeksi epäröimiseni, kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille tukalia – niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija; mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."
"Kuningas epäsi teidän pyyntönne, sire!"
"Ei sentään hän – minun on tehtävä oikeutta nuorelle Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."
Atos puri huultansa.
"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.
"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti; "tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."
"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."
"Ja sitten, sire?"
"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."
"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.
"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin. Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."
"Salliiko teidän majesteettinne minun vakuuttaa päinvastoin?"
"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten kykene oivaltamaan asemaani?"
"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."
"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin kaikkeen tehoaviksi