Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun yhtiöön.'" Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.
"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."
"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on mietittävä sitä."
"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."
"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että olet oikeassa!"
Sitten hän otti kynttilän, nousi kamariinsa ja heittäysi makuulle.
21.
Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja
Kumpp: n asioilla.
D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.
"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."
Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja keskeytti.
"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan – en neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan. Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin. Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen; voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, – ja ne eivät olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, – niin, mutta ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen mieheen. Vähän se kyllä on, – kaksikymmentä; mutta koska olin kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä, niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin… Istu ja pala, kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, – se on näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa miestä, ja sitten… Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei mitään luutnanttia, mordioux! Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton. Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni… Mutta miksi olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa, ja d'Artagnanin johtama, – mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa! Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton. Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä sillä on väliä, – salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani. Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.' Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä kahdestakymmenestä!"
Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan. Hänellä oli erehtymättömässä