Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
ketään muuta kuin kuningasta", takasi hän.
"Mutta mitä siis te tekisitte?" kysyi Fouquet.
"Kysykää pikemmin, mitä olisin tehnyt."
"No, mitä te olisitte tehnyt?"
"En ensiksikään olisi päästänyt tuota miestä menemään."
"Tobiasta?"
"Niin, – hän on petturi."
"Oho!"
"Olen varma siitä. En olisi hellittänyt häntä tutkinnosta ennen kuin hän olisi tunnustanut totuuden."
"Aikaa on vieläkin. Kutsukaamme hänet takaisin ja kuulustakaa te vuorostanne."
"Se sopii."
"Mutta ihan turhaa se kyllä on. Mies on ollut palveluksessani kaksikymmentä vuotta, vielä kertaakaan vilpistelemättä, – ja kuitenkin", lisäsi Fouquet hymyillen, "se olisi ollut helppoa."
"Kutsuttakaa hänet sentään uudestaan. Minusta nimittäin tuntuu kuin olisin aamulla nähnyt nuo kasvot innokkaassa keskustelussa erään colbertilaisen kanssa."
"Missä muka?"
"Vastapäätä talleja."
"Joutavia! Kaikki minun väkeni pitää sen myyrän miehiä vihollisinaan."
"Mutta hänet minä tosiaankin näin! Ja hänen ulkomuotonsa vaikutti minuun heti vastenmielisesti, kun hän äsken astui huoneeseen."
"Miksette sanonut mitään hänen ollessaan paikalla?"
"Siksi että vasta nyt pääsin selvyyteen muistelussani."
"Hitto! Te todella peloitatte minua", sanoi Fouquet ja näpäytti pöytäkelloa.
"Kunhan ei vain olisi jo myöhäistä", virkahti Aramis.
Fouquet soitti heti toistamiseen ja sai huoneeseen varsinaisen kamaripalvelijansa.
"Tobias!" huudahti Fouquet; "toimittakaa tänne Tobias!"
Kamaripalvelija sulki oven.
"Jätättehän minulle vapaan toimivallan?" pyysi piispa.
"Täydellisesti."
"Saan käyttää kaikkia keinoja asian selvittämiseksi?"
"Esteettömästi."
"Peloitteluakin?"
"Olkaa itsenäisenä tutkintotuomarina."
Odotettiin turhaan kymmenen minuuttia. Fouquet menetti malttinsa ja näpäytti taas kelloa.
"Tobias tänne!" huusi hän.
"Mutta häntä etsitään, monseigneur", vastasi kamaripalvelija.
"Hän ei voi olla kaukanakaan, kun en ole lähettänyt häntä minnekään asialle."
"Menen kuulustamaan, monseigneur."
Palvelija painoi oven jälleen kiinni. Sillävälin Aramis käveli kärsimättömästi edestakaisin, mutta pysyi ääneti. Varrottiin vieläkin kymmenen minuuttia. Sitten Fouquet antoi soittokellollaan sellaisen hälytyksen, että siitä olisi kalmistokin herännyt. Kamaripalvelija saapui samassa, ja hänen vapisemisestaan näki, että hän aavisti tuovansa huonon sanoman.
"Monseigneur kai muistaa väärin", puhkesi hän puhumaan ennen kuin Fouquet ehti kysyä. "Varmaankin teidän ylhäisyytenne on antanut jotakin Tobiaan toimitettavaksi etäämmällä, sillä hän on noutanut talleista parhaan juoksijan ja itse satuloinut sen, monseigneur."
"Ja…"
"Hän on ratsastanut pois."
"Ratsastanut pois?" karjaisi Fouquet. "On heti riennettävä tavoittamaan hänet!"
"No no", sanoi Aramis laskien kätensä hänen käsivarrelleen, "tyyntykäämme. Paha on jo tapahtunut, olen varma siitä, älkäämme nyt aiheuttako mitään hälinää, vaan harkitkaamme kolttosen seurausta, ja torjukaamme se, jos vain voimme."
"Lopultakaan", arveli Fouquet malttuen, "onnettomuus ei ole kovinkaan suuri."
"Niinkö ajattelette?" kysyi Aramis.
"Tietenkin. On toki luvallista miehen lähettää naiselle rakkauskirje."
"Miehen kyllä, vaan ei alamaisen, kun nainen on kuninkaan rakastettu."
"Kah, hyvä ystävä, eihän kuningas rakastanut la Vallièrea viime viikolla eikä oikeastaan vielä eilenkään, jolloin kyhäsin kirjeeni. En voinut tietää kuninkaan rakkaudesta ennakolta."
"Totta kyllä", vastasi Aramis, "mutta kirje on kovaksi onneksi päiväämätön. Se minua pahimmin kiusaa. Voi, jospa se vain olisi merkitty eilispäivälle, niin en olisi vähääkään huolissani teidän tähtenne!"
Fouquet kohautti olkapäitänsä.
"Olenko siis holhouksessa", virkahti hän, "ja onko kuningas ajatustenikin valtias?"
"Olette oikeassa", myönsi Aramis; "älkäämme antako asioille sen suurempaa merkitystä kuin niille suorastaan kuuluu. Ja sitäpaitsi… no, jos olemme uhattuja, niin meillä on puolustuskeinojakin."
"Hoo, – uhattuja!" vähäksyi Fouquet; "ettehän toki lue tätä itikanpuremaa niihin vaaroihin, jotka voivat saattaa alttiiksi asemani tai elämäni?"
"Ajatelkaa sentään, herra Fouquet, että itikanpurema voi surmata jättiläisen, jos itikka on myrkyllinen."
"Mutta joko se vastikään mainitsemanne kaikkivaltius on herpaantumassa?"
"Minulla on mahtia, mutta kuolematon en ole."
"No, kiireellisintä nyt lienee Tobiaan tavoittaminen, vai mitä?"
"Se on turhaa vaivaa", arveli Aramis; "jos olitte kiintynyt siihen mieheen, niin koettakaa unohtaa hänet."
"Jossakin hänen silti täytyy olla", huomautti Fouquet.
"Totta kyllä; mutta antakaa minun toimia", vastasi Aramis.
138.
Madamen neljä mahdollisuutta
Leskikuningatar oli lähettänyt pyytämään nuorta kuningatarta luoksensa aamupäivävierailulle.
Jo pitemmän aikaa sairasteltuaan oli Itävallan Anna viimein alkanut riutua kauneutensa ja nuoruutensa loistosta niin nopeasti kuin paljon taistelleilla naisilla on tavallistakin. Ruumiillisten kärsimystensä lisäksi hän joutui siten tuskakseen kokemaan, että häntä pidettiin enää vain elävänä muistona hovinsa nuorten kaunotarten, nuorten älyniekkain ja nuorten voimien keskellä. Lääkärin lauselmat ja kuvastimen arvostelut surettivat häntä paljon vähemmän kuin hovipiirien säälimättömät vihjeet. Niinkuin veden tunkeutuessa vanhuuttaan rakoilevaan lastiruumaan rotat hylkäävät aluksen, samoin alkoivat hovimiehet vieroa häntä.
Itävallan Annaa ei tyydyttänyt vanhimman poikansakaan hetkittäinen seurustelu. Kuningas kohteli äitiään hyvin, ehkäkin enemmän muodon vuoksi kuin hellyydestä, ja kävi ensiksi viettämässä hänen luonaan tunnin aamuin ja illoin. Mutta valtion ohjaksiin tartuttuaan hän oli supistanut nämä vierailut puolituntisiksi, ja vähitellen oli aamukäynti jäänyt kokonaan pois. Hehän näkivät toisensa messussa, ja iltavierailukin kävi yleensä tarpeettomaksi, kun heidän sopi tavata milloin suuremmassa seurassa kuninkaan luona, milloin Madamen illanvietossa, johon kuningatar mielelläänkin pistäysi molempien poikainsa vuoksi. Tästä johtui Henriette-prinsessan tavattomasti lisääntynyt merkitys, joka teki hänen kodistaan kuninkaallisten varsinaisen kokouspaikan.
Leskikuningatar sai sitä nykyään tuntea. Hänen oli kipujensa tähden usein pakko jättäytyä pois, ja hän näki silloin raskain mielin, että pian useimmat päivät ja illat kuluisivat lohduttoman yksinäisessä joutilaisuudessa. Hän muisteli kauhunaan, kuinka erilleen kardinaali Richelieu oli hänet entiseen aikaan toimittanut, – noita kamalia ja sietämättömiä iltoja, vaikka hänellä silloin oli lohdutuksenaan nuoruus ja kauneus, jotka aina ovat toivon lähteenä. Tästä hän johtui suunnittelemaan hovin siirtämistä omaan huoneistoonsa, tahtoen houkutella Madamen loistavine seurueineen tuohon synkkään