Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
suli ihra, ja siitä tulin sairaaksi."
"Portos-parka!.. Ja miten on Aramis sitten pitänyt sinusta huolta?"
"Hyvin kyllä… Hän toimitti herra Fouquetin oman lääkärin hoitamaan minua. Mutta ajatteles, viikon kuluttua en enää saanut hengitetyksi."
"Kuinka niin?"
"Kamari oli liian pieni; imin keuhkoihini niin paljon ilmaa."
"Onko se mahdollista?"
"Niin ainakin sanottiin… Ja minut siirrettiin toiseen huoneeseen."
"Ja siellä pääsit hengittämään?"
"Paremmin kyllä; mutta minä en saanut mitään liikuntoa, en mitään toimintaa. Lääkäri väitti, ettei minun sopinut hievahtaakaan paikaltani, mutta minä päinvastoin tunsin itseni voimakkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Siitä johtui ikävä tapaturma."
"Tapaturma? Älähän!"
"Ajattele, hyvä ystävä, minä päätin tuon lääkärin typeryksen määräyksistä piittaamatta viimein lähteä hiukan jaloittelemaan, suostuipa hän siihen tai oli suostumatta. Niinpä käskin minua palvelevan lakeijan tuoda vaatteeni."
"Olit siis ilkosen alasti, Portos-poloinen?"
"Ei, oli minulla muhkea yönuttu ylläni. Lakeija teki työtä käskettyä, ja minä pukeuduin vaatteisiini, jotka olivat käyneet liian avariksi; mutta se vasta oli ihme, että jalkani olivat liian isot."
"Olipa sekin!"
"Ja saappaani liian ahtaat."
"Jalkasi olivat vielä turvoksissa."
"Oikein arvasit."
"Parbleu! Ja siitäkö sattumasta aioit minulle kertoa?"
"Niinhän tietenkin! Minä en tullut ajatelleeksi samaa kuin sinä. Minä tuumasin itsekseni: Kun nämä saappaat ovat ainakin kymmenesti olleet minulla jalassa, niin täytyyhän niiden mennä jalkaan yhdestoistakin kerta."
"Salli minun huomauttaa, hyvä Portos, että silloin et tuumannut järkevästi."
"Sanalla sanoen, minä istuin väliseinän lähellä ja koetin kiskoa saapasta oikeaan jalkaani; reudoin käsin, auttelin kinnerjänteillä ja tein hurjia ponnistuksia, kunnes molemmat vetimet äkkiä katkesivat ja jalka ponnahti eteenpäin kuin heittokoneen ammus."
"Heittokoneen! Sinulla on se linnoitustaitosi aina mielessä, hyvä Portos!"
"Jalka ponnahti kuin heittokoneesta ja tönäisi väliseinän puhki. Veikkoseni, ihan luulin Simsonin tavoin hävittäneeni temppelin. Voi tavatonta, kuinka paljon tauluja, posliineja, kukkamaljakoita, seinäverhoja ja uutimentankoja romahti alas!"
"Lempo soikoon!"
"Siitä puhumattakaan, että seinän toisellakin puolella oli posliinilaudakko."
"Jonka sinä survaisit kumoon?"
"Jonka minä sinkautin toisen huoneen perälle."
Portos puhkesi nauramaan.
"Se oli totisesti tavatonta, kuten sanoit!"
Ja d'Artagnan yhtyi ystävänsä nauruun, saaden hänet hohottamaan vielä raikuvammin.
"Minä murskasin", sanoi Portos yltyvän hilpeyden keskeyttelemällä äänellä, "hyvinkin kolmentuhannen frangin arvosta posliinia – ho, ho, ho!.."
"Suurenmoista!" änkkäsi d'Artagnan.
"Pirstasin neljäntuhannen frangin kuvastimet… ha, ha, ha!.."
"Istu ja pala!"
"Ja kattokruunu mätkähti suoraan päähäni tuhansiksi siruiksi. Hi, hi, hi!"
"Päähäsi!" toisti d'Artagnan sivujansa pidellen.
"Keskelle nup… nuppia!"
"Mutta silloin kai pääkuoresi halkesi?"
"Ei, minähän päin vastoin sanoin, että kattokruunu särkyi kuin lasi, jota se olikin!"
"Ahaa, se oli lasinen kattokruunu?"
"Venetsialaista lasia, – harvinainen kalleus, veliseni, vertaansa vailla, kahdensadan naulan möhkäle."
"Ja se putosi suoraan päähäsi?"
"Kes-kel-le… kiirettä. Aatteles, kullattu ja alhaalta korkokuvilla somisteltu kristallipallo, ylhäällä suitsutusmalja ja sivuilla öljytorvia, jotka sytytettyinä syöksivät tulenkieluja."
"Kyllä ymmärrän, mutta ei kai siinä silloin ollut tulta?"
"Onneksi ei, sillä muutoin olisin kärventynyt."
"Ja nyt litistyikin vain pääsi?"
"Eihän toki."
"Eikö?"
"Kattokruunu putosi pääkallon kuoreen, joka kuuluu olevan kuin tavattoman vankka holvikatos."
"Kuka sinulle on sitä sanonut, Portos?"
"Lääkäri. Jonkunlainen kupulaki, joka voisi kannattaa itse Pariisin Notre-Damen kirkkoa."
"Ohoh!"
"Niin vain kuuluu ihmisen pääkallo olevan rakentunut."
"Puhu omastasi, veikkonen; sinun pääkallosi saattaa olla siten muodostunut, mutta ei muiden."
"Ehkä", myönsi Portos itsetyytyväisesti; "mutta se ainakin on varmaa, että kattokruunu pamahti mainitulle kuvulle kuin kanuunanlaukaus, kristalli mureni tuhansiksi siruiksi ja minä tuuperruin aika lammikkoon…"
"Verissäsi, Portos-parka?"
"Ei, vaan hajunesteisiin, jotka olivat rasvaisen tahmeita kuin kerma. Tuoksu oli ihana, mutta kerrassaan liian voimallinen, niin että minä huumaannuin. Olet kai sinäkin joskus kokenut sellaista, d'Artagnan?"
"Kyllä, haistellessani kieloja. Sinä siis tuiskahdit nurin iskusta ja menit tainnuksiin ylettömästä tuoksusta, hyvä ystävä?"
"Mutta kummallisinta kaikesta, – ja lääkäri on kunniasanallaan vakuuttanut minulle, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt sellaista…"
"Kaiketi sait ainakin jonkun kuhmun päähäsi?" keskeytti d'Artagnan.
"Sain viisi kuhmua."
"Mitenkä viisi?"
"No, katsos, kattokruunun pohjassa oli viisi terävää, kullattua koristetta."
"Ai, ai!"
"Ne sakarat tunkeusivat tukkani läpi, jota käytän hyvin tuuheana, kuten näet."
"Onneksi."
"Ja painuivat päänahkaan. Mutta kuulehan kummaa – sellaista sattuu ainoastaan minulle… sen sijaan, että ne olisivat iskeneet siihen lovia, nousikin kuhmuja. Lääkärikään ei ole voinut tyydyttävästi selittää sitä minulle."
"Mutta minä selitän, minä."
"Silloin teet minulle totisesti palveluksen", sanoi Portos, vilkuttaen silmäänsä, mikä hänellä oli jännittyneimmän tarkkaavaisuuden merkkinä.
"Sen jälkeen kun olet ryhtynyt vaivaamaan aivojasi tieteellisillä tutkimuksilla ja tärkeillä laskelmilla, on pääsi ahtautunut liian täyteen tietoja."
"Niinkö luulet?"
"Olen varma siitä. Kun siis pääkuoresi oli jo sullottu halkeamaisilleen, niin se ei enää voinutkaan päästää sisälle mitään uutta ulkonaista, vaan käytti aukkoja liikamäärän laskemiseen pinnalle."
"Ahaa!" sanoi Portos, josta tämä selitys tuntui käsitettävämmältä kuin lääkärin lausuma.
"Ne viisi kattokruunun koristeiden tuottama sarvea olivat selvästikin älynystyröitä, jotka sisällisestä pakotuksesta paisuivat ulkopuolelle."
"Niin taisi todellakin olla", myönsi Portos, "sillä kipukin oli sitten enemmän ulkonaista kuin sisällistä. Tunnustanpa, että kun panin hatun päähäni ja nyrkilläni löin sen alas meidän miekkamiesten reippaaseen tapaan, minun