Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
vastauksen antamiseen. "Minun alani käsittelee telkiä ja otuksia, ei arvonimiä ja valtiollisia asioita. Mutta sentäänkin, mitä hyvänsä lieneekään tapahtunut sittemmin, sitä kuningas-parkaa saateltiin yltäkyllin siunauksilla Woodstockista, sillä hän jätti täyden hansikkaallisen kultakolikolta paikkakunnan köyhille – "
"Hiljaa, ystävä", varoitti independentti, "muutoin luulen sinut tuollaiseksi paatuneeksi ja sokaistuneeksi paavilaiseksi, joiden mielestä almujen jakelu kelpaa antajan vääryyksien ja sortotöiden sovitukseksi ja hyvitykseksi. Sanot siis, että ne olivat Kaarlo Stuartin huoneet?"
"Ja hänen isänsä Jaakon ennen häntä, ja Elisabetin ennen häntä, ja riuskan Henrikki-kuninkaan, joka rakensi tuon siivekkeen, ennen heitä kaikkia."
"Ja siellä varmaankin ritari ja hänen tyttärensä asuivat?"
"Ei", vastasi Joceline, "Sir Henry Lee piti liian suuressa kunniassa – asioita, joita nyt ei katsota minkään arvoisiksi. Sitäpaitsi ovat valtiohuoneet tuulettamattomia ja huononlaisessa kunnossa viime vuosilta. Herra ylimetsänhoitajan asunto on tuon käytävän varressa vasemmalla."
"Ja minne vievät nuo portaat, jotka näyttävät johtavan sekä ylös- että alaspäin?"
"Ylöspäin ne johtavat moniin huoneisiin, joita käytetään eri tarkoituksiin, nukkumiseen ja muuhun mukavuuteen", selitti kaitsija. "Alaspäin ne vievät keittiöön, virkailijain toimistoihin ja linnan holveihin, joita ei tähän aikaan illasta voi nähdä ilman kynttilöitä."
"Lähdemme siis ritarisi huoneisiin", sanoi independentti. "Ovatko ne soveliaassa kunnossa?"
"Sellaisessa mikä on kelvannut säätyhenkilölle, jonka asunto on nyt kehnommin varustettu", vastasi kelpo kaitsija, jonka sappi paisui niin nopeasti, että hän lisäsi kuulumattomana jupinana: "joten sen täytyy kelvata sinunlaisellesi keropäälle heittiölle".
Hän toimi kuitenkin johdemiehenä ja astui edellä ylimetsänhoitajan huoneita kohti.
Tähän huoneustoon pääsi ulkosuojamasta lyhyttä käytävää myöten, joka voitiin tarpeen tullen turvata kahdella tammiovella; nämä olivat kiinnitettävissä isoilla tammikangilla, jotka vedettiin ulos seinästä ja pistettiin oviaukon toiselle puolelle tehtyihin nelikulmaisiin reikiin. Käytävän päässä oli pieni eteishuone, josta tultiin kelpo ritarin vierashuoneeseen; tätä valaisi kaksi siten sijoitettua ulkonevaa ikkunaa, että kumpaisestakin avautui näköala eri puistokujaan, joka johti etäälle ja syvälle metsään. Parin kolmen vähemmän mielenkiintoisen perhemuotokuvan lisäksi oli huoneen pääkoristuksena iso täyteen kokoon maalattu kuva, joka riippui tulisijan yläpuolella; tämä oli rakennettu raskaista kivilohoista kuten ulkosuojamassakin ja koristeltu veistellyillä vaakunakilvillä eri valiolauseineen. Muotokuva esitti noin viidenkymmenen vuoden ikäistä miestä täysissä panssarivaruksissa ja maalattuna Holbeinin järeään ja kuivakiskoiseen tapaan – luultavasti sen taiteilijan tekoakin, koska aikamäärät pitivät yhtä. Varuksien kankeat ja selvät kulmat, särmät ja ulkonemat olivat hyviä aiheita tuon varhaisen maalaussuunnan karkealle piirtimelle. Värien haalistumisen johdosta olivat ritarin kasvot valjut ja himmeät kuten toisen maailman olennon, mutta piirteet ilmaisivat kuitenkin voimakkaasti ylpeyttä ja ylvästelyä.
Hän viittasi johtosauvallaan eli komentokalikallaan taustalle, missä taiteilija parhaan etenemäkykynsä mukaan kuvasi palavan kirkon tai luostarin jäännöksiä sekä neljää tai viittä punamekkoista soturia kantamassa riemukkaasti pois jotakin pronssisen kastemaljan tai pesuastian näköistä. Heidän yläpuolelleen asetetusta kiehkurasta saattoi eroittaa sanat: "Lee Victor sic voluit".11 Suoraan vastapäätä tätä kuvaa riippui seinäkomerossa täydet turnaustamineet, joiden mustat ja kultaiset värivaihtelut ja koristeet täsmälleen vastasivat muotokuvan esittämiä.
Maalaus oli niitä, joissa jokin kasvonpiirteiden ja ilmeen erikoisuus herättää taiteeseen perehtymättömienkin huomiota. Independentti katseli sitä, kunnes hänen pilvisellä otsallaan vilahti hymyily. Metsänvartija ei kyennyt päättämään, myhäilikö hän nähdessään tuiman vanhan kavalierin hävittämässä pyhää rakennusta, jollainen toimenpide oli hyvässä sopusoinnussa hänen oman lahkonsa tapojen kanssa, vai osoittiko hän siten halveksumistaan vanhan mestarin järeälle ja kuivakiskoiselle käsialalle taikka herättikö tämän merkillisen muotokuvan näkeminen hänessä joitakin muita aatoksia.
Hymy hälveni silmänräpäyksessä, kun soturi katsahti ikkunoihin. Niiden sisäpuolelle jääneet komerot oli koroitettu askeleen tai parin päässä seinästä. Toiseen oli asetettu pähkinäpuinen rukouspulpetti ja suunnattoman iso täytetty nojatuoli, joka oli päällystetty sahvianilla. Vieressä oli pieni lipasto, jonka lokeroista ja laatikoista oli muutamia avoinna, esittäen näkyviin haukantiukuja, koiranviheltimiä, kojeita pyyntihaukan höyhenien tasimiseen, erimuotoisia kuolaimia ja muita metsämiehen urheiluun kuuluvia pikku kapineita.
Toinen komero oli kalustettu eri tavalla. Sen pienellä pöydällä oli joitakuita ompelutyön tarpeita sekä luuttu, muutamia sävellyksiä sisältävä nuottivihko ja korukirjailussa käytetty kehys. Komeron seinillä näkyi ompelukuvioita, ja muutenkin oli sen koristeluun pantu suurempaa huolta kuin saattoi havaita muualla huoneessa; naisellisen aistin vallintaa ilmaisivat myöskin ikkunalaudalle järjestetyt kukkaruukut, joissa kukki sellaisia kasveja kuin syksyinen vuodenaika teki mahdolliseksi.
Tomkins loi välinpitämättömän silmäyksen noihin naisellisen hommailun esineihin, astui sitten etäisemmän ikkunan luo ja alkoi selailla kokoarkkista nidettä, joka oli avoinna rukouspulpetilla; se näköjään jonkun verran kiinnitti hänen mieltänsä. Joceline oli päättänyt pitää silmällä hänen liikkeitään niitä häiritsemättä ja seisoi jonkun matkan päässä apean äänettömänä, kun seinäverhon takaa äkkiä avautui ovi ja sieltä sipsutti esiin sievä maalaisneitonen pyyheliina kädessään ikäänkuin jotain talousaskaretta toimittaakseen.
"Mitä nyt, herra Julkea?" virkkoi hän ripeästi Jocelinelle; "mitä sinä täällä huoneissa nuuskit, kun herra ei ole kotona?"
Mutta sen vastauksen asemasta, jota hän kenties odotti, Joceline Joliffe loi murheellisen silmäyksen ikkunakomerossa seisovaan soturiin päin, ikäänkuin tehdäkseen sanansa täysin tajuttaviksi, ja lausui alakuloisesti: "Voi, sievä Phoebe, tänne tunkeutuu sellaisia miehiä, joilla on enemmän oikeutta tai valtaa kuin kellään meikäläisellä, ja paljoakaan he eivät kursaile tullessaan milloin mielivät ja viipyessään niin kauvan kuin haluavat."
Hän loi toisen silmäyksen Tomkinsiin, joka näytti yhä tutkivan edessään olevaa kirjaa. Sitte hiipi hän lähelle kummastunutta tyttöä, joka oli vuorotellen katsellut kaitsijaa ja vierasta ikäänkuin kykenemättä käsittämään edellisen sanoja tai oivaltamaan jälkimäisen läsnäolon merkitystä.
"Mene", kuiskasi Joliffe lähentäen suunsa niin liki neitosen poskea, että hänen hengityksensä heilutteli tämän hiuskiharoita, "mene, Phoebe kulta, vilistä vikkelästi kuin metsävuohi alas huvilaani – minä tulen sinne pian ja – "
"Huvilaasi, tosiaankin!" ynseili Phoebe. "Oletpa kovin rohkea vaivaiseksi pukintappajaksi, joka ei ole koskaan ennen säikyttänyt mitään muuta kuin saksanhirveä. Sinun huvilaasi, jopa jotakin! Kyllä käskisi minun mennä sinne."
"Hiljaa, hiljaa, Phoebe – tässä ei ole aikaa leikintekoon. Alas huvilaani juokse, sanon, kuin hirvi, sillä ritari ja neiti ovat molemmat siellä, ja minä pelkään, että he eivät enää palaja tänne. Kaikki on hukassa, tyttö – ja meidän pahat päivämme ovat viimein tulleet kerrassaan viheliäisinä – olemme ihan umpimutkassa ja kiivaan ajon ahdistuksessa."
"Onko se mahdollista, Joceline?" ihmetteli tyttö-parka kääntyen kaitsijaan, säikkynyt ilme kasvoillaan, joita hän oli tähän asti käyttänyt maalaiskeimailuun.
"Yhtä varmaa, Phoebe rakas, kuin – " Vakuutuksen loppu hupeni Phoeben korvaan, niin likelle painuivat sitä metsänvartijan huulet; ja jos ne siinä koskettivat hänen poskeansakin, niin on murheella kuten kärsimättömyydelläkin etuoikeutensa, ja Phoebe-poloisella oli vakavaa peljästystä kylliksi, hänen ottaakseen huomioonsa noin vähäpätöistä seikkaa.
Mutta
Victor (Voittaja) Lee tahtoi niin. Suom.