Romeo ja Julia. Уильям Шекспир
hullut! Miekat tuppeen! Ette tiedä, mitä teette.
(Lyö miekat heidän käsistään.)
(Tybalt tulee.)
Mitä? Miekka maalla keskell' arkain moukkain?
Benvolio, käänny! Katso surmaas silmiin!
Vain rauhaa rakennan ma; tuppeen miekkasi
Tai käytä sitä erottaakses noita.
Kuin? Miekallako rauhaa? Sanaa tuota
Ma vihaan niin kuin helvettiä, sua
Ja Montague'ita! Pidä puoltas, akka!
(Taistelevat.)
(Useita henkilöitä kumpaakin huonekuntaa tulee sisään ja yhtyy
tappeluun; sen jälkeen porvareita, nuijat kädessä.)
Hei, nuijat, kirveet, keihäät tänne! Lyökää!
Alas Capuletit! Alas Montaguet!
(Capulet, yönuttu yllä, ja kreivinna Capulet tulevat.)
Mitä melua? Hoi! Tänne miekkani!
Ei, sauva, sauva! Miksi miekkaa sinä?
Miekkani, sanon! – Vanha Montague
Tuoss' ilkkuin mulle säilää häilyttää.
(Montague ja kreivinna Montague tulevat.)
Capulet konna! – Mennä minun suo!
Ei askeltakaan vihamiehes luo!
(Prinssi tulee seurueineen.)
Kapinoitsijat, te rauhan vihamiehet!
Aseenne veljesverin ryvettäjät!
Mut ettekö te kuule? – Miehet, pedot,
Jotk' omain suonten purppuraiseen virtaan
Tuhoisen vimman liekit sammutatte!
Pois verisistä käsist' aseet nurjat,
Jos piinaa välttää tahdotte, ja kuulkaa
Vihaisen ruhtinaanne tuomio!
Sanasta joutavasta syntyneenä
Jo kolmasti on kolme kansais-sotaa
Sun tähtes, Capulet ja Montague,
Pois karkoittanut rauhan kaduiltamme.
Ja vanhain täytyi porvareimme heittää
Pois arvopuku, käsin vanhoin käydä
Keihääseen vanhaan, rauhan ruostuttamaan,
Vihaanne ruostunutta häätääkseen.
Jos katurauhan vielä rikotte,
Niin rauhansakon henkenne saa maksaa.
Täll' erää poistukaa te kaikki muut;
Te, Capulet, te käykää kanssani;
Ja Montague, te iltapuolla tulkaa
Keräjäpaikkahamme, vanhaan linnaan
Täst' asiasta lisää kuulemaan.
Pois kaikki, sanon, kuolon uhalla!
(Prinssi seurueineen, Capulet, kreivinna Capulet,
Tybalt, porvarit ja palvelijat menevät.)
Ken herätti tuon vanhan riidan taas?
Benvolio, alustako olit läsnä?
Kun lähestyin, niin kiivaass' ottelussa
Näin vihollisenne ja teidän miehet.
Heit' aioin miekall' erottaa, mut silloin
Tuo hurja Tybalt tuli, miekka maalla,
Sähisten riidanhimosta, ja sillä
Pääns' ympäri hän huitoi, piesten tuulta,
Jok' ilkkui vain ja viuhui vammatonna.
Kun vuoroin siinä iskimme ja löimme,
Tul' avuks yhä lisää kummallenkin,
Siks kunnes prinssi kaikki erotti.
Oi, Romeoni! Missä lie hän nyt?
Hyv', ettei taisteluun hän yhtynyt.
Jo aikaa ennen, kuin tuo pyhä päivyt
Tähysti idän kulta-ikkunoista.
Levoton mieli maille minut vei;
Ja silloin sykomori-lehdossa,
Jok' antaa tuonne länteen kaupungista,
Näin poikanne jo kulkevan niin varhain.
Hänt' astuin kohti; vaan hän minut huomas,
Ja piiloon hiipi metsän tiheikköön.
Tunteitaan omistani arvaten,
Jotk' etsi paikkaa, miss' ei ihmist' ollut,
Kosk' itse olin itselleni liikaa,
Ma noudin mieltäni, soin saman hälle,
Näin ehdoin karttain ehdoin karttavaa.
Jo monin aamuin hänen siellä nähtiin
Lisäävän kyynelillään kastett' aamun
Ja paisuttavan pilvet huokauksillaan.
Mut heti kun kaikk'-eläyttävä päivä:
Tuoll' idän äärill' alkaa koittaren
Vuoteelta utu-uutimia nostaa,
Valosta kotiin hiipii synkkä poika,
Sulkeutuu yksin huoneesensa, salpaa
Armaalta päivänvalolt' ikkunansa,
Näin luoden itsellensä tekoyön.
Kamala mielen-synkkyys hälle koittaa,
Jos syyt' ei sen voi hyvät neuvot voittaa.
Syyn siihen tiedättekö, setä hyvä.
En tiedä, enkä häneltä saa tietää.
Kovalle oletteko hänet pannut?
Sekä itse että ystäväini kautta;
Vaan hän, tuo halujensa uskottu,
On itselleen – kuin vilpitön, en tiedä —
Mutt' ainakin niin salainen, niin vaiti,
Niin suoruutta ja julkisuutta vailla,
Kuin kateen madon syömä kukka-umppu,
Ennenkuin kauniin teräns' auki luo se
Ja sulons' auringolle pyhittää,
Jos tietäis vain, mik' alku on tuon vaivan,
Kyll' avun hankkisimme mielist' aivan.
(Romeo tulee etäällä.)
Hän tuossa tulee; minut jättäkää;
Ma kyllä koitan häntä ripittää.
Oi,