Kivihiilenkaivajat. Emile Zola
huudahti Katarina.
Etiennen rattaat olivat taas luisuneet kiskoilta vaikeimmassa kohdassa. Hänen ei mitenkään onnistunut lykätä suoraan kiskoja myöten, jotka tuskin näkyivät vetelästä loasta. Hän oli vimmoissaan, kiroili ja taisteli raivoisasti pyöriä vastaan; mutta kuinka hän ponnistelikin, ei hän voinut saada niitä jälleen sijoilleen.
– Malta, sanoi nuori tyttö, – jos sinä kiivastut, niin et saa mitään aikaan.
Tyttö laskeutui polvilleen ja ryömi vikkelästi taapäin rattaitten alle; voimakkain ponnistuksin kohotti hän ne selällään ja asetti kiskoille. Rattaitten paino oli 700 kiloa. Etienne hämmästyneenä ja hämillään sopersi anteeksi pyyntöä.
Tyttö opetti häntä miten piti astua hajasäärin etsien tukea molempien seinien parruista, jottei liukuisi maassa. Vartalon täytyi olla etukumarassa ja kädet ojossa, siten voi lykätä rattaita koko ruumiinsa jäntereillä. Etienne katsoi miten hän kulki edellä selkä ojennettuna melkein vaakasuoraan ja kädet niin matalalla, että hän muistutti kääpiöelukoita, joita näytetään sirkuksessa.
Hiki valui virtanaan hänestä, hän hengästyi, nivelet rusahtelivat, mutta hän teki työtä tottuneella välinpitämättömyydellä, valittamatta, ikäänkuin ihmisten pitäisikin ikänsä noin ryömiä maan kolossa.
Mutta Etiennen ei onnistunut tehdä samoin, saappaat puristivat hänen jalkojaan, koko ruumista pakotti sellaisesta asemasta alaspainuneine päineen. Muutaman minuutin kuluttua oli sellainen asento hänelle aivan kiduttava, hän laskeutui polvilleen ojentautuakseen ja hengähtääkseen täysin siemauksin.
Sitten kaltevalla pinnalla oli uusi vaikeus laskea rattaat nopeasti alas. Katarina opetti hänelle tämänkin konstin. Ylhäällä ja alhaalla luisuvan käytävän kummassakin päässä seisoi kussakin alaikäinen poika, toinen vastaanotti, toinen hoiti jarrua. Nämä kahden-kolmentoista vuotiaat pojat vaihtoivat äänekkäästi mitä voimakkaampia sanoja keskenään, niin että täytyi huutaa täyttä kurkkua ilmoittaakseen heille rattaitten tulosta. Kun alhaalla oli tyhjät rattaat, antoi vastanottaja merkin ja lykkääjä kiinnitti rattaansa yhtämittaiseen köyteen; samaan aikaan irroitti ylhäällä oleva poika jarrun, jolloin täysinäiset rattaat luisuivat alas, pakottaen painollaan tyhjät nousemaan ylös.
Alhaalla kuletuskäytävässä muodostui rattaista jonoja, joita hevonen kuletti nostokoneen luo.
– Hei, te, pojannaskalit! – huusi Katarina.
Koko sadan metrin pituinen käytävä oli vuorattu laudoilla, niin että ääni kaikui siinä kuin puhetorvessa.
Pojat varmaankin lepäsivät, sillä ei kumpikaan vastannut. – Työ seisattui kaikissa kerroksissa.
– He peuhaavat varmaankin Mouquetten kanssa, – kuului hieno lapsen ääni.
Joka taholta kajahti naurun hohotusta, naislykkääjät nauroivat niin että olivat pakahtua.
– Kuka se on? kysyi Etienne Katarinalta.
Katarina kertoi, että se oli Lydia; tuo pieni tyttö, joka pisti nenänsä joka paikkaan ja joka lapsen kätösillään lykkäsi rattaita yhtä hyvin kuin aikuisetkin. Mitä Mouquette'en tulee, niin oli se kyllä uskottavaa.
Vihdoin kuului vastaanottajan huuto, että kiinnitettäisiin rattaita. Varmaankin kulki alhaalla joku tarkastaja. Kaikissa yhdeksässä kerroksessa uudistui työ eikä kuulunut muuta kuin poikain ja lykkääjäin säännölliset huudot. Kun työmiehet tällöin kohtasivat tyttöjä, jotka melkein ryömivät nelinkontin ahtaissa miehen pukimissa, puhkaten höyryä kuin hiestynyt hevonen, niin heissä heräsi eläimellisiä vaistoja.
Palatessaan murtopaikkaan tapasi Etienne joka kerta samaa: uupuneet murtajat hakkasivat raivoisasti kuokillaan ja vuoroin kuului kumeita iskuja, vuoroin raskaita huokauksia. Kaikki neljä olivat riisuneet pois vaatteensa ja olivat mustia, liassa päästä jalkoihin. Maheun oli kerran pitänyt vetää hiilien alta. Sakarias ja Levaque kiroilivat lajia, vakuuttaen sen käyvän yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, jonka vuoksi he eivät voineet toivoa suurta voittoa. Chaval kääntyi joka kerran haukkuakseen Etienneä, jonka läsnäolo häntä raivostutti.
– Senkin nauta! – haukkui hän. – Et jaksa senkään vertaa kuin joku tyttölutka! No! Täyttyykö ne rattaat, hä? Säästätkö käsiäsi. Varo, minä pidätän kymmenen sous'tasi, jos yhdetkään rattaistamme hyljätään.
Nuori mies vältti vastausta. Hän iloitsi tästäkin pakkotyöstä ja alistui mielellään toisten haukkumisille.
Mutta hän suorastaan ei jaksanut enää liikkua, hän oli repinyt jalkansa verille, kaikkia jäseniä pakotti. Onneksi oli kello kymmenen ja työkunta päätti syödä aamiaisen.
Maheulla oli kello, mutta hän ei sitä milloinkaan katsonut. Tässä valottomassa yössä ei hän erehtynyt viittäkään minuuttia. Kaikki vetivät taas ylleen paitansa ja takkinsa. Sitten palasivat he käytävään ja istuivat kyykkyyn. Töitten aikana kivihiilenkaivajat tottuvat siinä määrin tuohon asentoon, että ottavat sen vapaudessakin tarvitsematta lavitsoja tai palleja istuakseen. Jokainen veti esille aamiaisensa ja kaikki alkoivat syödä, vain silloin tällöin vaihtaen jonkun sanan aamutyöstä.
Katarina seisoi hetkisen, sitten lähestyä Etienneä, joka oli heittäytynyt pitkälleen vähän matkan päässä heistä, nojaten puuhun. Paikka siinä oli melkein kuiva.
– Miksi sinä et syö? – kysyi hän suu täynnä ja voileipä kädessä.
Sitten muisti hän miten he olivat tavanneet Etiennen yksin, vailla rahaa ja varmaankin vailla leipäpalaa.
– Pannaanko kahtia?
Etienne kieltäytyi vakuuttaen, ettei hänen ole nälkä, vaikka hänen äänensä vapisi kiduttavasta nälän tunteesta vatsassa.
– Katso, minä olen purrut vain tästä päästä ja sinulle annan toisen puolen, jatkoi tyttö iloisesti.
Hän taittoi voileipänsä kahtia. Etienne tuskin hillitsi itsensä nielemästä palan kerrallaan. Tyttö ojentautui hänen viereensä nojaten leukansa kyynärpäähän ja pitäen toisessa voileipänsä. Lyhdyt olivat heidän välillään.
Katarina tarkasti äänettömänä Etienneä. Nuori mies näytti hänestä kauniilta hienoine kasvonpiirteineen ja mustine viiksineen, hän miellytti häntä ja hän hymyili itsekseen mielihyvillään.
– Sinä siis olet koneenkäyttäjä ja olet karkoitettu rautapajasta…
Miksi sinut on karkoitettu?
– Minä annoin päällikölleni korvalle.
Tyttö hämmästyi. Tuo soti kaikkia hänen perittyjä käsityksiään vastaan alistumisesta ja nöyrästä vanhempain tottelemisesta.
– Totta puhuen olin humalassa, jatkoi Etienne. Sillä jos vaan juon, tulen aivan hulluksi. Silloin voin tappaa sekä itseni että muut… Se on totta. Tuskin juon kaksi lasia, niin olen valmis hyökkäämään toisten kimppuun… Sitten olen kaksi päivää sairas.
– Ei sitte pidä juoda, sanoi tyttö vakavasti.
– Oh, kyllä minä itseni tunnen!
Ja hän pudisti päätään. Hän vihasi viinaa, sillä hän oli juomarisuvun viimeinen jälkeläinen. Koko hänen ruumiinsa oli niin täydellisesti alkoholin myrkyttämä, että pieninkin pisara oli hänelle myrkkyä.
– Äitini tähden vain säälittää, että olin joutunut kadulle, – lisäsi hän niellen palan. – Hänen on hyvin vaikea ja minä lähetin joskus hänelle viisi frankkia.
– Missä sinun äitisi on?
– Pariisissa… Hän on pesijätär, asuu Rue de la Goute-d'Or'illa. – Syntyi äänettömyys. Kun Etienne ajatteli näitä asioita, niin hänen silmänsä peittyivät sumuun. Hän katsoi tyystin pimeyteen ja näki edessään oman lapsuutensa, äitinsä, joka oli vielä kaunis ja terve ja jonka isä oli hyljännyt, sitten isän paluu, kun hänen