Kavaluus ja rakkaus. Friedrich von Schiller
ja paitansa hihan-suita). Ymmärränkö? Enpä oikein – Tahi jos ymmärränkin vähän – Mitä meinaatte te sitten oikeettain?
Rouva. Niin – niin – ajattelin vaan – arvelen sitä, (rykii) että kuin hyvä Jumala kaiken mokomin tahtoo tyttäreni tehdä armoksi —
Wurm (hyppää tuolilta). Mitä sanotte? Mitä?
Miller. Istukaa, istukaa paikoillanne, herra sihtieri! Akka on hullu höperö! Mistä se "armo" tulisi? Mitä lemmon hupatusta tämä on?
Rouva. Hauku sinä, mitä haukut. Minä tiedän, minkä tiedän – ja minkä herra majuori on sanonut, sen on hän sanonut.
Miller (vihan vimmassa, juoksee viulunsa). Pidätkö suusi kiinni? Tahdotko tällä pää-kalloosi? – Mitä sinä tiedät? – Mitä on hän sanonut? – Elkää olko millännekään, hyvä ystävä, akan juoruista! – Sinä suoria kyökkiisi! – Elkää toki pitäkö minua semmoisena tuhma-jussina, että tyttöä ylemmäksi itseäni tahtoisin työntää! Ettenhän ainakaan niin pahaa minusta luulle, herra sihtieri!
Wurm. Enkä minäkään ole sitä teiltä ansainnut, herra soitto-mestari! Minä olen tottunut teitä pitämään sananne miesnä, ja naima-kauppani tyttärenne kanssa oli jo melkein kuin allekirjoitettu. Minulla on virka, joka elättää hyvän hoitajansa; presidenti on minulle suosiollinen; avittajaa en siis puutu, jos tahdon ylemmäksi pyrkiä. Te näette, että kosioiminen mamseli Loviisata on toden-peräinen, jos ette kuka-ties ole antanut villitä itseänne miltä-kulta aatelilliselta heittiöltä —
Rouva. Herra sihtieri Wurm! Suuremmalla kunnioituksella, jos pyytää saan —
Miller. Tuki sinä suusi, sanon minä. – Elkää pahastuko, hyvä ystävä! Asia jää entiselleen. Mitä mennä syksynä teille sanoin, sen sanon vieläkin. Pakoittamaan tytärtäni en rupea. Jos hänestä olette mieluinen – hyvä, ja pitäköön hän itse onnestansa huolen kanssanne. Vaan jos hän päätänsä puistaa – niin sen parempi – niin Jumalan nimessä, piti sanomani, niin pistäkää rukkaset vyöllenne ja juokaa putelli isän kanssa. – Tyttö se on teidän kanssa elävä, en minä. – Miksi pitäisi minun paljaasta itse-päisyydestä sitoa hänelle mies kaulaan, jota hän ei suvaitse? Pahan hengen paistiksensa pyytää minua vanhoillani – kuullakseni joka viini-lasin kanssa, jonka sitten joisin, ja joka ruoka-murun kanssa, jonka sitten söisin, korvissani soivan: sinä olet se ilkiö, joka lapsesi onnettomuuteen menetit.
Rouva. Ja pitkittä puheitta – minä en ollenkaan anna lupaani; minun tyttäreni on tehty paremmille, ja jos mieheni suostuisi lörpötyksiin, menen minä oikeuteen.
Miller. Pitääkö sinua lyödä, niin että luusi ruskaa?
Wurm (Millerille). Isän neuvo vaikuttaa paljon tyttäressä, ja varmaan tunnette te jo minut, herra Miller?
Miller. Ilmainen kumma! Tytön pitää teidät tuntea. Mitä minä vanha naava-parta teistä näen, se ei näytä olevan kovin viehättävää nuorelle tytölle. Minä saatan teille tismallensa sanoa, kelpaattenko soitto-joukkoon vai ette – vaan naisten mielet ovat soitto-mestarillenkin vaikeat ymmärtää – Ja sitten, suoraan sanottuna, hyvä ystävä, – minä olen törkeä, suora saksalainen mies, – jospa tytölle antaisinkin neuvon, ette te minua siitä suuresti kiittäisi. Minä en neuvo tytärtäni kellenkään – mutta teille kaikista vähimmin, herra sihtieri! Antakaa minun puhua. Kosio-miestä, joka isää avuksensa huutaa, en minä – suokaa anteeksi – usko palaneen tengan edestä. Jos hän on jotakin, niin hävettää se häntä tämän vanhan-tapaisen keinon kautta saattaa taitonsa rakkaansa tietoon. Jos hänellä taas ei ole uskallusta, niin on hän jänis-pöksy, ja semmoisille eivät Loviisat ole kasvaneet. – Tuolla, isän selän takana, pitää hänen pitää neuvoa tyttären kanssa. Hänen pitää saattaa asia sille kannalle, että tyttö ennen toivoo isänsä ja äitinsä lemmolle, ennenkuin hänestä eriää, – eli että hän itse tulee ja lankee isän polvien eteen, ja Jumalan tähden rukoilee itsellensä joko mustaa kuolemata eli sydän-käpyänsä. – Semmoista minä mieheksi sanon! se on rakkautta! ja joka tyttö-lasta ei saa semmoiseen tuskaan, se – se näykkiköön hanhen-kynää, niinkuin ennenkin.
Wurm (tempaa hattunsa ja keppinsä, ja töytää ulos). Kiitoksia, herra
Miller!
Miller (ottaa muutamia askeleita hänen jälestänsä). Mistä? mistä? Ettenhän te nauttineet mitään, herra sihtieri! (Tullen takaisin). Ei se kuule mitään, ja pois se menee. – On kuin myrkkyä olisin maistanut, milloin tuo läkki-sormi tulee silmien eteen. Ilettävä, takavarikkoon pantava mies, ikäänkuin joku sala-kulettaja olisi hänet varkain saattanut tähän Luojan kauniisen maailmaan! – Silmät pienet, viekkaat hiiren-tiihoittimet, – tukka tuli-punainen, kasvo-päät kuperat, juuri kuin olisi luonto vihassa kelvottomasta kyhäyksestään häntä niistä ottanut kiinni ja johon-kuhun nurkkaan lennättänyt. – Ei! ennenkuin minä tyttäreni semmoiselle roistolle annan, ennen tulkoon hänestä vaikka – hyvä Jumala, elä vihastu minuun!
Rouva (sylkee, vihoissaan). Se hävitöin koira! Vaan kyllä sinun pitää oppiman.
Miller. Vaan sinäkin sen pyövelin-ruoan, paronisi kanssa! – Kiihoitit minut sillä semmoiseen vimmaan. – Sin'et koskaan ole tuhmempi kuin silloin, kun olet viisas olevinasi. Mitä sinun piti rämpättää "hänen armostansa" ja tyttärestäsi? Se on juuri paras mies! Sano vaan sille semmoista, kyllä se heti rummun kanssa sen kaupungille kuuluttaa. Se on niitä herroja, jotka kävelevät nuuskien ihmisten huoneissa, puhella laskettelevat yhtä ja toista, ja jos keltä heidän kanssansa sattuu miettimätöin sana vahingossa pääsemään, heti lentää se ruhtinalle ja kurvalle ja presidentille, ja kovan onnen jyrinä raivoo päällesi.
Kolmas kohtaus.
Loviisa Mllleritär tulee kirja kädessä. Edelliset.
Loviisa (panee kirjan pois, menee isänsä tyköön ja antaa hänelle kättä). Hyvää huomenta, isä kulta!
Miller (lämpimästi). Jumal' antakoon, lapsukaiseni! Se on oikein, lapseni, ettäs Luojaasi niin ahkerasti muistelet. Tee aina niin, ja hänen kätensä on aina sinua yllä-pitävä.
Loviisa. O, minä olen suuri syntinen, isä! – Kävikö hän täällä, äiti?
Rouva. Kuka, lapseni?
Loviisa. Ah minua! unhotin että paitse häntä vielä muitakin ihmisiä on maa-ilmassa. – Pääni on niin huumeuksissa. – Eikö hän siis käynyt täällä, Walter?
Miller (suruisesti ja vakaasti). Arvelin, että Loviisani olisi sen nimen jättänyt kirkkoon!
Loviisa (vähän aikaa katsottuansa häntä silmiin). Minä ymmärrän teidän ajatuksenne, isä – tunnen hyvin sen puukon, jonka pistätte omaan tuntooni; vaan se tuli liian myöhään. – Isä, jumalisuus on minusta poissa, – taivas ja Ferdinand taistelevat sielustani, ja minua peloittaa, minua peloittaa – (Vähän ajan kuluttua.) Kun taide-niekan unhotamme hänen teoksensa tähden, niin eikö se hänelle ole mitä hienoin imarrus? – Kun Jumalan mestarin-teos viehättää minut Jumalan itsensä unhottamaan, eikö se ole Jumalasta mieleen?
Miller (heitäksen vihassa tuoliin). Kas niin, siinä se nyt en, hedelmä jumalattomain kirjojen lukemisesta!
Loviisa (menee levottomasti ikkunaan). Missähän se nyt lienee? – Ne korkeat ryökkynät, jotka häntä näkevät – häntä kuulevat – minä raukka olen halpa ja unhotettu. (Säikähtää näitä sanoja ja töytää isänsä tyköön.) Ei vainenkaan, ei! Antakaa anteeksi, isä kulta! En minä itke osattomuuttani. Ajattelen vaan vähäisen hänen päällensä, pikkuisen, eihän se rahaa maksa. Tämän rahtusen henkeä, joka minussa on, voisinko sen huohtaa ulos hivelevänä, hiljaisena tuulen-liekausna hänen kasvojansa vilvoittamaan! – tämä kukkanen nuoruutta, ollakka se sini-kellonen, ja hän polkisi sen päälle, ja se saisi nöyrästi kuolla hänen jalkansa alle! Se olisi minusta kyllä, isä! Jos survijainen iloitsee auringon säteissä, voipiko se korkea, ylhäinen aurinko sitä rangaista siitä?
Miller (nojaaksen liikutettuna tuolin selkämää