Kavaluus ja rakkaus. Friedrich von Schiller

      Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan pakosta?

      Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! – Ei – ne ovat kaikki vapaa-tahtoisia – Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista? – Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan, näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia huusi: hei pojat, Amerikaan!

      Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! – Ja min'en kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?

      Palvelija. Niin, armollinen rouva! – Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä tälle karhun-tapolle kutsunut! – Olisi tuossa kuitenkin ollut teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika, ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien perästä sinne uuteen maalimaan – Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan —