Kaarle XII:n historia. Voltaire
Rooman Caesareista, joita nuo raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin. Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". – Nämä sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin, kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä muistettiin liiankin hyvin.
Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera, aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät; mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". – Hänen pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:
"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme, polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita, röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan, kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa, ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme, maksamalla heille ansionsa mukaan."
Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.
Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa, tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin. Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia, jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka; sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.
Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi taottu kahleet osalle Eurooppaa.
Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von. – Suom. muist.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII: tta vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä Kaarle XI: ttä vastaan.
Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille, tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei. Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin! Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona. Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." – Neljännestunnissa hän oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.
Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon; heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa; hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen; herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi