Kaarle XII:n historia. Voltaire
tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.
Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.
Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p: nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.
Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.
Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.
Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan11 etupäässä 1 p: nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.
Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,12 jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.
Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt
Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä 3,200 suomalaisia).
de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. – Muuten Voltaire on lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin