Mr Britling pääsee selvyyteen I. Герберт Уэллс
tutunomaisemmin neiti neuvoi mr Carminen, kuten näytti, vain hiukan ripsiään liikahuttamalla.
Mr Direck valmistautui puhumaan vieläkin enemmän sotio voce ja luotamaan vieläkin syvempiä salaisuuksia. Hänen katseensa viipyi lastenvaunuissa; hän kumartui hiukan lähemmäksi korvaa… Mutta mansikat keskeyttivät hänen yrityksensä.
"Mansikoita!" sanoi neiti kääntäen hänen huomionsa vasemman olkapään vaiheille hiukan päätään heilauttamalla.
Siinä oli toinen pojista kukkuraisine lautasineen valmiina hänelle tarjoilemaan.
Sitten ryhtyi mrs Britling jälleen keskustelemaan hänen kanssaan. Hän sanoi tietävänsä niin vähän Amerikan oloista, ettei edes ollut selvillä, kasvoiko siellä mansikoita. Täällä oltiin nyt parhaassa mansikkakaudessa, ja vuosi oli ollut hyvä. Ja parhaassa ruusukaudessa samaten. Englannin kansan pikku heikkoutena oli pitää ruusujaan ja mansikoitaan maailman mainioimpina.
"Englantilainen iho olisi laskettava mukaan", sanoi mr Direck marjavuorensa ylitse, nähtävästi yrittäen kohteliaisuutta. Ja sehän oli kuten olla pitikin… Mutta neiti hänen vasemmalla puolellaan puhutteli pöydän toisella puolen istuvaa saksalaista kotiopettajaa eikä siis kuullut mitä hän sanoi. Niin ettei haitannut, vaikka kohteliaisuudessa olisi ollut vähän vikaakin…
Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että neiti muistutti erästä isoäidin serkkua, jonka vanha valokuva oli heillä kotona ja johon hän poikasena oli rakastunut. Tuo oli hänen hymynsä. Tietysti! Tietysti!.. Hänhän oli tavallaan jumaloinut sitä kuvaa… Hän tunsi omituista halua kertoa se neidille…
"Tämä käyntini", sanoi hän mrs Britlingille, "on, jos mahdollista, sitäkin mielenkiintoisempi minulle, kun äidinäitini oli täällä syntynyt ja kasvanut samoinkuin äidinisänikin suku aikoinaan. Äidinisäni suku on tullut Uuteen Englantiin hyvin varhain… Niin, no, jos sanoisin Mayflowerin aikoihin, en kyllä puhuisi totta. Mutta ei siinä paljoa ole tinkimistä. He olivat Essexin Hinkinsoneja. Minussa on ainakin hyvä kolmannes essexiläistä verta. Isoäitini oli Essexin Cornereita. Täytyy tunnustaa, että olin aikonut – "
"Cornereita?" kysyi hänen vieressään istuva neiti terävästi.
"Sanoin juuri mrs Britlingille hiukan aikoneeni – "
"Jotakin noita essexiläisiä sukulaisianne koskevaako?"
"Niin, olin ajatellut ottaa selkoa, onko heitä vielä näillä seuduin… Sanokaahan, olenko astunut nappoon?"
Hän siirsi katsettaan henkilöstä toiseen.
"Hän on Cornereita", sanoi mrs Britling.
"Vai niin", virkkoi mr Direck hetken epäröiden. Asia oli niin ihastuttava, ettei käynyt päinsä olla kovin hillitty. Ilmakehä tuntui vapaalta ja ystävälliseltä. Hänen äänenpainonsa teki kaiken loukkaantumisen mahdottomaksi. Ja hän loi neitiin avoimesti paljon puhuvan silmäyksen. "Hauskaa tavata teitä, serkku Corner. Kuinka vanhukset täällä kotona jakselevat?"
Sukulaissuhteen herättämä vilkas mielihyvä auttoi mr Direckiä irtautumaan halustaan kertoa Robinson-tarinansa. Ryhtyessään jälleen juttelemaan mrs Britlingin kanssa, hän heti käänsi keskustelun tuohon merkilliseen tapaukseen, näihin asti aavistamattoman sukulaisen löytymiseen. "Käyttäydyn ehkä amerikkalaisesti", sanoi hän puolustellen, "mutta luulenpa melkein lähteväni maanantaina Market Saffroniin, Hinkinsonien kotipaikoille tutkiakseni siellä kirkkomaan hautakiviä päivän tai pari".
"On hyvin luultavaa", virkkoi mr Britling, "että löydätte joitakin tietoja kirkonkirjoista. Monessakin paikassa ulottuvat kirjat kolmensadan vuoden päähän tai edemmäksi. Minä vien teidät sinne pikku vaunuillani."
"En tahtoisi missään nimessä teitä vaivata", sanoi mr Direck joutuisasti.
"Vaivaamisesta ei kysymystäkään. Minä ajan mielelläni. Ainakin toistaiseksi. Ja kun kerran matkaan lähdemme, niin palaamme Harborough High Oakin kautta ja otamme selkoa Cornerien sukupuusta. Sukua on siellä päin vielä monin paikoin. Eivätkä tietkään ole lainkaan kiusalliset: joku mäki ja käänne vain siellä täällä."
"En tosiaankaan tahtoisi aiheuttaa teille sellaista vaivaa, mr Britling."
"Vaivasta ei kysymystäkään. Minun tekee juuri mieleni päivän matkalle ja haluaisin, että Gladys – "
"Gladys?" kysyi mr Direck, nähden toivon kipinän välkähtävän.
"Minä puhun pikku vaunustani. Haluaisin nähdä, mihin Gladys kelpaa oikeassa ajossa. Olen ollut sillä matkassa vain neljä kertaa enkä ole vielä päässyt neljäänkymmeneen peninkulmaan tunnissa. Ja minulle sanottiin, ettei sen pitäisi olla lainkaan vaikeata. Saan siis katsoa asian päätetyksi."
Mr Direck ei sillä hetkellä keksinyt mitään pätevää tekosyytä. Mutta hän piti aivan selvänä, että jotakin täytyi tapahtua. Hän olisi mielellään tuntenut jonkun, joka olisi voinut sähköteitse kutsua hänet takaisin Lontooseen ja siten pelastaa hänet mr Britlingin voimavaunua uhkaavista epävarmoista vaiheista. Sitten valtasi toinen asia koko hänen mielenkiintonsa.
"Tuskin uskotte minua", sanoi hän, "jos kerron että teidän miss Cornerinne ihan ihmeellisesti muistuttaa erästä äidinäitini serkun pienoiskuvaa, joka on hallussani kotona Amerikassa. Hän näyttää erittäin miellyttävältä neitoselta."
Mutta mr Britling ei tehnyt lähempää selkoa miss Cornerista.
"Varmaan on hyvin hauskaa", sanoi hän, "tulla tänne haeskelemaan amerikkalaisia sukujanne muistomerkkien ja hautapatsaiden kirjoituksista. Tunnette luonnollisesti Evershamin eteläpuolella olevan seudun, jossa joka toista muistomerkkiä koristaa tähtilippu, maasta muuttaneiden Washingtonien vaakuna. Epäiltävää on kuitenkin, löytyisikö sieltä enää suvun nimeä. En myöskään usko, että löydätte montakaan Hinkinsonia Market Saffronista. Mutta tässä osassa maata on useissa paikoin viidenkuudensadan vuoden ikäisiä sukuja, jotka yhä kukoistavat. Siitäpä syystä Essex onkin paljoa aidompaa Englantia kuin Surrey tai sanokaamme Kent. Tässä ympäristöllä tapaatte Corner- ja Fairly-sukuja, tuonnempana seuraa Capel, ja Dunmow'n ja Braintreen puolessa Maynardeja ja Byngejä. Ja Claveringsin puistosta löydätte tammia ja pyökkejä, jotka ovat kaikuneet susien ulvontaa ja miesten rautapaitojen kalsketta. Kaikkia täkäläisiä vanhoja taloja ympäröivät vallihaudat susien varalta. Itse Claverings on Tudorien ajalta ja on hieno sekin. Ja talonpoikaistalot ovat yhä olkikattoisia…"
Hän mietti hetkisen. "Jos matkustatte Lontoosta etelään, on asia aivan toinen. Te joudutte eri aikakauteen, eri yhteiskuntaan. Olette Lontoon esikaupungeissa vaikka kuljette rannikolle asti. Ette löydä yhtään oikeata vanhaa taloa, sellaisia syväjuurisia perintötiloja kuin täällä. Tapaatte miljoonanomistajia ja heidän kaltaisiaan, jotka ovat asettuneet vanhoille tiloille. Surrey on tulvillaan rikkaita välittäjiä, tirehtöörejä, tuomareita, sanomalehdenomistajia. Sellaista väkeä, joka ristikoilla sulkee puistojensa tiet. He tekevät jotakin noille vanhoille tiloille – en tiedä mitä – ja samassa muuttuu maaseutu huvila-alueeksi. Pikkutiloja ja punatiilihuviloita ja keinotekoisia talonpoikaistaloja syntyy kuin sieniä sateella. Alkaa vallita uudenlainen, kolea sirostelu. Kumirengas- ja bensiini-ilmoituksia, valtavia, räikeitä pintoja pystytetään tienvierille. Köyhä kansa joutuu muuttelemaan, kunnes ei enää tiedä isoisistään. Niistä tulee huvilayhteiskunnan loiseläjiä ja jobbaajia, jotka rikastuvat alhaisin keinoin ja hankkivat itselleen gramofonin. Essex täällä ja Surrey siellä ovat yhtä erilaiset kuin Venäjä ja Saksa. Mutta jos yksi amerikkalainen sattuu käymään Essexissä, niin kahdenkymmenen matkan päämääränä on Godalming tai Guildford, Dorking, Lewes tai Canterbury. Surreyläiset eivät oikeastaan ole lainkaan englantilaisia. He ovat rauhattomia. Joko mukana eteenpäin tai joukosta pois. He kouluttavat puutarhureitansa, pitävät kovasti luentoja tehokkaasta maanviljelyksestä ja rakentavat ampumaratoja joka kylään. Se on uusien ilmoituskilpien ja Piikkilanka-aitojen luvattu maa; siellä on poliisi Vastassa joka nurkassa. He pukeutuvat päivällisille. He pukeutuvat kaikkiin mahdollisiin tilaisuuksiin. Jos siellä joku nousee yöllä varasta ahdistamaan, niin hän pukeutuu soveliaaseen pukuun – tai ei näyttäydy ensinkään. Kulkureittensa