Mr Britling pääsee selvyyteen I. Герберт Уэллс
josta näkyi kukkalavoja, kiviuurnia, tenniskenttiä ja matalain marjakuusiaitojen yli etäiset kukkulat. Pengermälle oli kokoontunut toistakymmentä henkilöä, jotka istuivat saranatuoleilla pienen pöydän ympärillä, useimmilla teekuppi kädessään. Lady Homartyn nousi vieraita vastaanottamaan ja lausui heidät tervetulleiksi.
Mr Direck esiteltiin matkustavana amerikkalaisena, jota viehätti tyypillisen englantilaisen maakartanon näkeminen, ja Lady Homartyn selvitti tottuneeseen tapaan oman Tudor-aikaisen tilansa tärkeimmät kohdat. Mr Direck ei ollut tottunut seurustelemaan arvonimillä varustettujen henkilöiden kanssa ja alkoi yht'äkkiä epäröidä, pitikö sanoa "kreivitär" vai "mylady" vaiko "your ladyship", ja sen vuoksi hän viisaasti varoi koko mainintaa, kunnes mr Britling kirkasti asian. Hän näet pian senjälkeen käytti nimitystä "lady Homartyn". Viimeksimainittu piti huolen mr Direckistä sijoittamalla hänet istumaan erään rouvashenkilön viereen, jonka nimeä hän ei kuullut, mutta jolla oli ollut koko joukko tekemistä Washingtonin brittiläisessä lähetystössä. Sitten jätettiin mr Britling jalosukuisen George Philbertin huostaan; tämä näet halusi keskustella tekijän kanssa eräistä viime esseekokoelmaan sisältyvistä seikoista. Washingtonin rouvan kanssapuhe oli älykästä, mutta ei vaatinut puhetoverilta paljoa, niin että mr Direck voi omistaa melkoisen tarkkaavaisuusmäärän kohtausten yleisen kulun seuraamiselle.
Hän tunsi jonkinlaista pettymystä havaitessaan, etteivät palvelijat esiintyneet virkapuvuissa. Amerikkalaisissa kuvalehdissä, amerikkalaisissa, englantilaisia aiheita esittävissä filmeissä ja rikkailla, Englannissa asuvilla amerikkalaisilla ovat palvelijat aina liveripukuisia. Mansion House saattoi ilmeisesti johtaa vääriin päätelmiin. Hän oli tavannut erään maanmiehensä, joka oli hiljattain ollut siellä päivällisillä ja katsellut lakeijain puuteroituja hiuksia ja kultaompeleisia vaatteita – ne olivat hänen kertomuksensa mukaan ilmettyjä Thackerayn Jeames Yellowplusheja. Täällä sitävastoin ei ollut muita palvelijoita kuin pari hoikkaa, hillittyä ja huomaavaista nuorta herraa, jotka esiintyivät puettuina mustiin ja käyttäytyivät pikemmin kohteliaan hienotunteisesti kuin ylenylhäisesti. Pieni pettymys oli sekin, ettei seurue ollut sen loistavampi. Naiset näyttivät hänestä huonosti puetuilta; heissä ei ollut ensinkään sitä valmiutta, sitä Kas niin! ja Mitä arvelette? joka aina ilmenee hyväpukuisessa amerikattaressa. Herrain vaatteet eivät myöskään olleet parasta tekoa, olivathan vain vaatimattomat, joskin moitteettomat.
Mr Direckin keskustelu liikkui vielä alimmassa, katkonaisessa vaiheessaan, kun lady Frenshamin saapuminen tärkeänä tapahtumana veti puoleensa yleisen huomion. Tuskin kukaan jäi paikoilleen. Lady Frensham oli tullut automobiililla Lontoosta. Hän oli kääritty harsoihin jos jonkinlaisiin sekä valtavaan viittaan, ja ohjaajana hänellä oli jonkinlainen veljenpojantapainen. Hän oli ilmeisesti erinomaisen lujarakenteinen nainen. Iltapäiväväsymyksen häiveetkin katosivat hänen tulonsa aiheuttamaan pyörteeseen. Mr Philbert auttoi verhot hänen yltään ja ojensi ne palvelijalle.
"Minä olin tänään aamiaisella sir Edward Carsonin kanssa, rakas ystäväni", sanoi hän lady Homartynille luoden sotaisan silmäyksen Philbertiin.
"Onko hän yhtä paatunut kuin ennenkin?" kysyi sir Thomas.
"Paatunut! Redmond se paatunut on!" huusi lady Frensham. "Mitä te arvelette, mr Britling?"
"Rutto teidän molemmat puolueenne periköön", vastasi mr Britling.
"Ette te saa pysytellä tuolla tavoin syrjästäkatsojana", lausui lady Frensham, joka pääsi heti asian makuun, "kun maa on kansalaissodan partaalla… Te kaikki, jotka yritätte väittää, ettei ole mitään vaaraa, vaikka elämme vakavaa kriisiaikaa, joudutte ankarampaan edesvastuuseen kuin muut – kun sisällinen sota on puhjennut. Teitä ei silloin päästetä. Ottakaa tämä huomioon!"
Koko seurue muodostui nyt kehäksi.
Mr Direck huomasi joutuneensa englantilaiseen maakartanoon kuuntelemaan mielenkiintoista aitoenglantilaista lauantaipolitikoimista. Olihan ainakin tämä samaa Englantia, johon mrs Humphry Wardin romaanit olivat häntä tutustuttaneet – mutta ei kuitenkaan täsmälleen samaa. Ehkäpä seikka johtui siitä, että mainituissa romaaneissa enimmäkseen oli puhe 90-luvun Englannista ja että arvokkuuteen ei enää pantu painoa aivan yhtä paljon. Mutta näkyihän tässä olevan poliittisia henkilöitä ja arvonimillä varustettuja henkilöitä, jotka keskustelivat "maasta"…
Oliko tosiaankin mahdollista, että tämän tapaiset henkilöt "hoitivat" maata?.. Lukiessaan mrs Humphry Wardia Amerikassa hän oli aina ilman estelyjä teorian hyväksynyt, mutta nyt, kun hän näki ja kuuli – !
Mutta kaikki hallitukset ja hallitsijat ja hallitsevat luokat ovat lähemmin tarkastettuina uskomattomia.
"Minä en usko maan olevan kansalaissodan partaalla", virkkoi mr Britling.
"Se on totta!" huusi lady Frensham, nopealla kädenliikkeellä ikäänkuin pyyhkäisten tieltä kaikki erehdykset.
"Kiinnittääkö mieltänne Irlanti, mr Direck?" kysyi lady Homartyn.
"Me tutustumme siihen vasta meren tällä puolen", sanoi mr Direck aika notkeasti. Annettuaan tuon vastauksen hän oli vapautunut keskusteluvelvollisuudesta.
Lady Frensham kuului ilmeisesti siihen tarmokkaaseen, eräiden aristokraattisten naisten muodostamaan ryhmään, joka siihen aikaan asettui ehdottomasti kielteiselle kannalle home ruleen nähden, "olipa kysymys mistä muodosta tahansa". Brittiläinen politiikka oli heidän hoitamanaan nopeasti muuttumassa järjestelmällisiksi persoonallisiksi kahakoiksi, joissa valtion menestyksen silmälläpito kokonaan unohtui. Heidät näytti vallanneen hurja halu kilpailla äärimäisten suffragettien kanssa. He singauttelivat solvauksia ja ilmiantoja, he kieltäytyivät kaikista kutsuista, jotteivät joutuisi tapaamaan "petturia" pääministeriä, he jäljittelivät villimpien aikojen puoluekiihkoilua. Maltillista ja varovaista Philbertiä kohdeltiin tälläkin kertaa ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Äärimäiset oikeistolehdet heitä kannattivat, ja mitä eriskummallisimpien kirjoittajien sallittiin hourujen tapaan raivota hallituksenjäseniä, "pettureita" ja "kuninkaan häpäisijöitä" vastaan. Morning Post ja muut unionistisen sanomalehdistön keveä-älyiset elimet olivat tulvillaan sellaista puolueellisesti väritettyä mielettömyyttä, jota nyt jälkeenpäin tuskin voi ajatella mahdolliseksi. Lady Frensham, joka nyt vallitsi lady Homartynin seuruetta, jätti mr Britlingin hetkiseksi rauhaan ja kiirehti kertomaan suuren kiistan viimeisiä kehitysvaiheita. Ihmeteltävällä tavalla hän kuvaili, kuinka lady Londonderry oli istunut vastapäätä "vanhaa roistoa", pääministeriä, kun ooppera esitti Mozartin Taikahuilua.
"Jos katseet voisivat surmata!" huusi lady Frensham tavattoman riemastuneena.
"Sir Edward on aivan varma, että Ulster valmistelee kapinaa. Niillä on kuularuiskuja, ampumavaroja. Ja minä olen varma, että armeija on meidän puolellamme."
"Mistä sinne on kuularuiskuja ja ampumavaroja saatu?" kysyi äkkiä mr Britling.
"Kas se on salaisuus!" huusi lady Frensham.
"Hm", virkkoi mr Britling.
"Nähkääs", sanoi lady Frensham, "siitä tulee sisällinen sota! Ja kuitenkaan ette te, vaikutusvaltaiset kirjailijat, tee mitään sen ehkäisemiseksi!"
"Mitä meidän tulisi tehdä, lady Frensham?"
"Selittää kansalle, kuinka vakava tilanne on."
"Tarkoitatteko, että meidän pitäisi kehoittaa Irlannin natsionalisteja pysymään alallaan ja hyväksymään heitä kohtaavan sorron? Mutta hepä eivät salli…"
"Kyllä me siitä huolen pidämme", huusi lady Frensham, "kyllä me siitä huolen pidämme!"
Hän oli kookas, arvokkaanoloinen nainen, ryhdiltään ylväs kuin kuvapatsas, mutta mr Direckin mieleen juolahti, että hän muistutti erästä naispuolista serkkua, joka oli erotettu koulusta jonkinlaisten tavattoman laajasti suunniteltujen ja tarkoituksettomien villitysyritysten vuoksi…
"Saanko sanoa teille erään asian, lady Frensham", kysyi mr Britling, "saman, jonka te äsken sanoitte minulle? Huomaatteko, että tämä Carsonin hyökkäys vie meidän saaremme jokseenkin