Vitsataipaleen kulta. Jorma Rotko
saatana. Ei kai vain ole henki pois?
On kuin onkin. Suuri ruumiinpaino aiheuttaa niskan murtumisen ja Saavalaisesta tulee vainaa silmänräpäyksessä. Mitä ihmettä nyt tehdään?
Erik yrittää siirtää Saavalaista, mutta ei siitä mitään tule. Velttona säkkinä makaava talonmies painaa ainakin 120 kiloa. Erikin voimilla häntä ei kanneta mihinkään, mutta eihän häntä voi näkyvillekään jättää?
Erik ottaa Guggenhofin huoneesta maton ja panee sen Saavalaisen viereen. Suurin ponnistuksin hän saa ruumiin kieräytetyksi maton päälle. Sitten hän kiskoo mattoa lattiaa pitkin kassatiskin taakse ja sieltä holviin. Holvin oven hän sulkee ja panee molemmat avaimet taskuunsa.
Nyt taisi mennä asia hankalaksi. Ennemmin tai myöhemmin holvi avataan ja Saavalainen löydetään. No, Saavalaisen ovat tietysti holviin panneet ne, jotka pankin ryöstivät. Punaiset rosvot. Silminnäkijöitä ei ole.
Erikin hermot ovat nyt pinnassa. Hänellä on puoli pulloa konjakkia kotonaan. Mies paukuttaa sitä naamaansa ja miettii. Ennen Saavalaisen kuolemaa hän olisi saattanut vielä tarpeen tullen perääntyä. Hänhän vain toteutti Guggenhofin käskyn ja kaivoi kullan piiloon. Mutta siinä tapauksessa – miten kuollut Saavalainen holviin joutui? Nyt on pakko pitää loppuun asti kiinni ryöstötarinasta.
Siihen tulee tarve jo kahden päivän päästä, kun yön pimeydessä Erikin asunnon ovea kolkuttaa Herbert Guggenhof. Hän on salaa hiipinyt kaupunkiin valkoisten asemista, jotka ovat parinkymmenen kilometrin päässä Viipurista.
“Piti pakosti tulla katsomaan mikä tilanne. Olisin tullut jo talvella, mutta lumeen olisi jäänyt jäljet”.
Erik kaivaa esiin säkin, johon on pannut paperit.
“Tässä kaikki, mitä pankista jäljelle jäi.”
“Mutta kulta, mihin panit kullan?”
“Punaiset konfiskeerisivat kaiken”.
Guggenhof muuttuu epäluuloisen näköiseksi.
“Näytäpä sitten kuitti.”
“Eivät ne mitään kuittia antaneet”.
“Sehän outoa. Perin outoa. Punaiset leikkivät koko ajan laillisuutta. Talosta kun vaikka lampaan ryöväävät syötäväksi, niin kuitti aina annetaan ja selitetään, että kyllä kansanvaltuuskunta aikanaan korvaa, kunhan sota on voitettu. Sinä valehtelet, sinä olet varastanut sen kullan.”
“Punaiset sen veivät ja siinä kaikki. Muuta minulla ei ole sanomista.”
Guggenhof on karkaamaisillaan Erikin kimppuun, mutta ei uskalla. Erik on häntä suurempi ja paljon nuorempi.
“Perkele, jos olisin ottanut pistoolin tälle reissulle, niin ampuisin sinut tähän paikkaan. Sinä olet pahempi rosvo kuin punikit.”
“Olehan nyt Guggenhof reuhaamatta. Sattuu punaisten katupartio ohi kulkemaan, niin piru sinut nokkii.”
Guggenhof ottaa paperit ja lähtee. Ovenraosta hän vielä uhkaa:
“Me tulemme Viipuriin vallan pian. Sinulla käy hyvä tuuri, jos poliisi löytää sinut ennen kuin minä ja minun mieheni.”
Seuraavana päivänä Viipuriin saapuu merkittäviä vieraita. Kaupunkiin pakenee kansanvaltuuskunta eli punaisen puolen hallitus. Helsingissä kävivät paikat tulisiksi, kun saksalaiset nousivat siellä maihin.
Erik syö parhaillaan Espilässä, kun hän äkkiä näkee tutun hahmon. Paavali Pietikäinenhän se siinä. Ei oltukaan nähty sitten Suomen Pankin aikojen. Pietikäinen on paennut Viipuriin kansanvaltuuskunnan mukana ja selvittää, kuinka hän on siihen sakkiin joutunut:
“Sehän on sieltä meiltäpäin Kuopiosta kotoisin tämä Kohosen Jalo, joka johti kansanvaltuuskunnan finansseja. Pyysi minua avukseen, kun hänelle kuuluivat myös Suomen pankin asiat, eikä löytynyt muitakaan, jotka niistä olisivat tienneet sitäkään vähää, mitä minä. Näin muuten Helsingissä Teklaakin. Tiesitkö sinä, että meillä on potra poika, kohta viisivuotias jo.”
Paavali ja Erik alkavat ryypiskellä. Erikillä kun ei ole muuta isompaa tekemistä eikä sen puoleen Paavalillakaan. Kansanvaltuuskunta ei enää hoitele valtakunnan raha-asioita eikä anna finanssipoliittisia dekreettejä. Helsinki ja Tampere ovat jo menneet, Lahti samoin ja Mannerheim lähestyy Viipuria kuin höyryjyrä.
Viipuri pannaan pussiin, Pietarin vievä rata katkaistaan. Valkoiset lähestyvät kaupunkia joka puolelta. Koillisesta ryntää eversti von Coler. Hän juuttuu viiden pataljoonansa kanssa Papulanlahden rannalle pääsemättä kaupunkiin. Kaakosta tulee sotureineen everstiluutnantti Erik Jernström. He jäävät jumiin Vitsataipaleen tienoille. Jernströmin joukkoihin kuuluva kapteeni Herbert Guggenhof kaivaa itselleen poteron vain sadan metrin päähän Erikin kultakätköstä. He jäävät odottamaan paikalle tykistöä, jotta saadaan pehmitetyksi Viipuri ja sen puolustusta johtava venäläinen Mihail Svetšnikov. Viipuri on motissa, vain meritie on vielä auki.
“Kapina on nytten loppu,
mullakin on laivaan hoppu.”
Näin runoilee Paavali Pietikäinen Espilässä. Joidenkin runosuoni ei kuivu minkäänlaisissa oloissa.
“Minä tulen mukaan”,sanoo Erik.
“Mitenkä niin, ethän sinä ole punikkikaan?”, kummastelee Paavali.
“Nyt sovitaan niin, että olen punikki. Sinä pestasit minut kansanvaltuuskunnan raha-asiainosastolle hoitelemaan erityisjärjestelyjä. Nimeni on vaikkapa Akseli Romo ja syntynyt olen Torniossa pienviljelijän poikana. Minulle sattui täällä Viipurissa vähän pientä sekaannusta enkä halua jäädä sitä selvittelemään.”
“No olkoon sitten, jos niin haluat. Ei kai me yhteisen lapsen isät ruveta pikkuasioista kinaamaan.”
Erik on jo ennalta hankkinut tukevan selkärepun. Sinne hän pakkaa vaatteita, eväitä, Havin partasaippuaa ja kahdeksan kiloa kultamarkkoja.
Satamassa kaupungin etelälaidalla odottaa kolme pientä alusta. Hiiltä ei laivoilla ole paljon, joten höyrynpainetta kattiloissa aletaan nostaa satamaan pinotuilla koivuhaloilla. Lähtö tulee eteen puolen yön jälkeen. Satamassa vallitsee aikamoinen tungos, lähtijöitä olisi enemmän kuin laivoista löytyy tilaa. Kansanvaltuuskunta virkailijoineen varaa itselleen yhden aluksen. Kahteen muuhun mahtuu yhteensä tuhatkunta punaista kun tiukkaan pakataan. Paljon rahvasta jää laiturille vilkuttamaan.
Uuraan sataman kohdalla väylä kapeutuu ikävän kitsaaksi. Siinä voisi tehdä pahaa jälkeä pelkällä kenttätykillä, jos valkoiset olisivat tienneet sellaisen paikalle toimittaa. Laivat kaartavat kohti Pietaria, tai Petrogradhan se on ollut nimeltään sodan alusta alkaen. Kun kerran saksalaisia vastaan tapeltiin, niin ei kai nyt pääkaupunkia voinut enää kutsua saksalaisittain St.Petersburgiksi.
Laivojen reitti kulkee lähempänä Seiskarin saarta kuin Suomen rannikkoa. Pelätään mahdollista tykkitulta. Tiedossa on, että Inossa pitäisi olla vallan hirmuisia rantapyssyjä, mutta ei tiedetä kenen hallussa ne nyt ovat. Ajetaan itäänpäin ja kun Retusaari ja sillä oleva Kronstadtin kaupunki nousevat horisontista näkyviin henkäistään helpotuksesta. Nyt ollaan turvassa.
Akseli Romo – siis Erik Strand – katselee kuinka aurinko nousee Suomenlahden pohjukan ylle. Hän tuntee itsensä onnelliseksi kuin kuka tahansa, joka piilottelee suurta aarretta. Kaikki kävi sittenkin hyvin. Kunhan aikaa vähän kuluu ja pöly laskeutuu käyn sen noutamassa ja sitten vain elän ja elän…ja miten vielä!
Kronstadtista tulee heitä vastaan suuri ja komea laiva. Se liikkuu kovaa vauhtia ja vesi lentää kahta puolta sen pystysuorasta keulasta. Punaiset kapuavat kaikki kannelle hurraamaan, kun venäläiset toverit tulevat heitä vastaanottamaan. Komea on laiva heillä, neljä savupiippuakin.
Sitten käy ankara paukku meressä saattueen edessä, vettä lentää kärjessä höyrynneen kansanvaltuuskunnan laivan kannelle, ihmiset alkavat parkua ja laiva pysähtyy. Kansanvaltuuskunnan liikenneministeri, veturinkuljettaja Konstantin Lindqvist syöksyy hädissään