Säätynsä uhri. Edith Wharton
vieressä oli pöytä, jolla oli einetarjotin sopusointuisine porsliineineen ja hopeineen ja orvokkikimppu ohuessa lasissa ja aamulehti hänen kirjeidensä alla. Nämä harkitun ylellisyyden merkit eivät tarjonneet Lilylle mitään uutta. Mutta vaikka ne muodostivat osan hänen ilmapiiristään, hän ei koskaan kadottanut herkkyyttään niiden viehätykselle.
Rouva Trenorin kutsukirje toi kuitenkin äkkiä hänen mieleensä hänen riippuvaisen asemansa, ja hän nousi ja pukeutui ärtyneellä mielellä, jota osoittamaan hän tavallisesti oli liian varovainen. Hän tiesi, että sellaiset mielenliikunnot jättävät merkkejä kasvoihin yhtä hyvin kuin luonteeseenkin, ja hän oli päättänyt ottaa vaaria niistä pienistä rypyistä, jotka hän oli huomannut yöllä itseään tarkastellessaan.
Rouva Trenorin tervehdyksen sävy lisäsi hänen suuttumustaan. Jos joku kerran on riistäytynyt vuoteesta niin varhain ja tullut säteilevänä ja raikkaana yksitoikkoiseen kirjelappujen kirjoittamiseen, niin näytti jokin tunnustus uhrauksesta olevan paikallaan. Mutta rouva Trenorin äänensävy ei osoittanut, että hän tajusi tämän.
"Ah, Lily, se oli kiltisti sinulta", hän melkein huokasi kirjeiden, laskujen ja muiden paperien ylitse, jotka antoivat ympäristöön soveltumattoman kauppahuoneen leiman hänen kirjoituspöytänsä sirolle loistoille.
"Tänä aamuna on näin kauhean paljon ikävää työtä", lisäsi hän raivaten tyhjää tilaa sekasotkun keskellä ja nousten jättääkseen paikkansa Miss Bartille.
Rouva Trenor oli pitkä, vaalea nainen, jonka pituus parahiksi esti hänen näyttämästä liika lihavalta. Hänen verevä vaaleutensa teki sen, että vaikka hän oli joitakuita vuosia yli neljänkymmenen, ei siitä huomannut muuta jälkeä kuin kasvonpiirteiden vähentyneen ilmehikkäisyyden. On vaikea määritellä häntä muuten kuin sanomalla, että hän näytti olevan olemassa vain ottaakseen vastaan vieraita, ei niin paljon jostakin liioitellusta vieraanvaraisuuden vaistosta kuin siitä, ettei hän voinut sietää elämää muutoin kuin suuressa seurassa. Hänen intressiensä kollektiivinen luonne vapautti hänet sukupuolensa tavallisista kilpailuista ja hän vihasi syvästi naisia, jotka luulivat antavansa suurempia päivällisiä tai hauskempia kutsuja kuin hän itse. Koska hänen seuraelämälahjansa – Mr. Trenorin pankkitilin turvissa – takasi hänelle melkein aina lopullisen voiton sellaisissa kilpailuissa, niin menestys kehitti hänessä reilua hyväntahtoisuutta muita sukupuolensa jäseniä kohtaan.
"Oli suorastaan epäinhimillistä, että Pragg lähti nyt", selitti rouva Trenor, kun hänen ystävättärensä oli istuutunut kirjoituspöydän ääreen. "Hän sanoi sisarensa saavan pian pieniä – ikäänkuin se olisi kutsujen pitoa! Minä joudun aivan sekaisin ja siitä syntyy kauheaa melua. Ollessani Tuxedossa kutsuin paljon vieraita ensi viikoksi ja minä kadotin luettelon enkä muista, ketä tulee. Ja tästäkin viikosta on tulemassa myöskin kauhea hämminki – ja Gwen Van Osburgh kertoo varmaankin äidilleen, kuinka ikävää täällä oli. En ajatellut kutsua Wetheralleja – se oli Gus'ien erehdys. He paheksuvat Carry Fisheriä, kuten tiedätte. Ikäänkuin kukaan voisi auttaa sitä, että on saanut Carry Fisherin! Oli mieletöntä, että hän erosi toisen kerran miehestään – Carry aina liioittelee – mutta hän sanoi, että ainoa keino saada pennikään irti Fisheriltä oli erota hänestä. Ja Carry-paran on otettava huomioon jokainen dollari. On todellakin typerä, että Alice Wetherall pitää sellaista melua hänen kohtaamisestaan, kun ajattelee, millaista seuraa kokoontuu. John sanoi tässä eräänä päivänä, että jokaisessa tiedetyssä perheessä on avioerotapaus. Sitäpaitsi Carry on ainoa henkilö, joka voi pitää Gusia hyvällä tuulella, kun pakkaa käymään ikäväksi. Oletko huomannut, että kaikki naimisissa olevat miehet pitävät hänestä. Kaikki, tarkoitan, paitsi hänen oma miehensä. On jokseenkin älykkäästi tehty Carrylta, että hän on ottanut erikoistehtäväkseen uhrautua typerien ihmisten hyväksi – toimialahan on niin laaja ja käytännössä hän saa sen pitää yksin hallussaan. Hän saa siitä epäilemättä palkinnon – tiedän, että hän lainaa rahaa Gusilta – mutta kun minä voisin maksaa hänelle siitä, että hän pitää hänet hyvällä tuulella, niin en kuitenkaan kaikitenkaan voi valittaa."
Rouva Trenor pysähtyi katsellakseen, miten Miss Bart koetti selvittää hänen sotkuista kirjevaihtoaan.
"Mutta on muutakin kuin Wetherallit ja Carry", virkkoi hän saaden jälleen valittavan sävyn ääneensä. "Olen todellakin katkerasti pettynyt Lady Cressida Raithin suhteen."
"Pettynyt? Etkö ole tuntenut häntä ennen?"
"En – en ole häntä nähnytkään ennen kuin eilen Lady Skiddaw lähetti hänet tänne mukana kirjeitä Van Osburgheille, ja kun kuulin, että Maria Van Osburg oli järjestänyt häntä varten tällä viikolla suuret kutsut, niin ajattelin, että olisi hauskaa saada hänet riistetyksi pois, ja Jack Stepney, joka tutustui häneen Intiassa, hoiti asian puolestani. Maria oli kiukuissaan, ja nyt hän on niin hävytön että kutsuttaa Gwenilla itsensä tänne, niin etteivät he aivan niin vain pääsisi siitä – jos olisin tiennyt, millainen otus Lady Cressida oli, niin olisivat he hyvin mielellään saaneet pitää hänet. Mutta luulin, että Skiddawien ystävä oli varmaankin hauska ihminen. Muistathan, miten hupaisa Lady Skiddaw oli? Joskus minun täytyi yksinkertaisesti lähettää tytöt pois huoneesta. Sitäpaitsi Lady Cressida on Beltshiren herttuattaren sisar ja minä tietenkin otaksuin, että hän olisi samanlainen, mutta noista englantilaisista suvuista ei voi päättää mitään. Ne ovat niin suuria, että niihin mahtuu kaikenlaista väkeä, ja Lady Cressida sattuu olemaan moraalista lajia – hän on naimisissa pappismiehen kanssa ja tekee lähetystyötä itäisellä laitakaupungilla. Ajattele, millaista vaivaa näin pappismiehen vaimon takia, joka käyttää Intian jalokiviä ja tutkii kasveja! Hän kuljetutti itseään Gusilla eilen läpi koko kasvihuoneen ja väsytti hänet kuoliaaksi kyselemällä häneltä kasvien nimiä. Hullunkurista kohdella Gusia ikäänkuin hän olisi puutarhuri."
Rouva Trenor syyti tämän suustaan yhä kasvavalla suuttumuksella.
"No hyvä, ehkäpä Lady Cressida taivuttaa Wetherallit tapaamaan Carry Fisheriä", sanoi Miss Bart rauhallisesti.
"Sitä todellakin toivon! Mutta hän ikävystyttää hirveästi kaikkia miehiä. Pahinta on, että hän tahtoisi olla hyödyksi sopivalla hetkellä. Kuten tiedätte, täytyy meidän kutsua piispa kerran vuodessa ja Lady Cressida tahtoisi antaa juuri oikean sävyn tuolle tilaisuudelle. Minulla on aina ollut kova onni piispan käynneillä", lisäsi rouva Trenor, jonka nykyinen ahdinko alkoi saada yllykettä hänen muistinsa äkillisestä noususta; "viime vuonna Gus unohti kaiken muun piispan täällä ollessa ja toi tänne Ned Wintonit ja Farleyt – neljä puolisostaan eronnutta ja kuusi eri lapsisarjaa heidän keskensä!"
"Milloin Lady Cressida lähtee?" kysyi Lily.
Rouva Trenor loi epätoivoisena silmänsä selko selälleen. "Hyvä ystävä, jospa joku sen tietäisi! Minulla oli sellainen kiire saada hänet riistetyksi Marialta, että unohdin mainita määräaikaa, ja Gus sanoo hänen maininneen jotakin, että hän viipyisi täällä koko talven."
"Täällä? Tässä talossa?"
"Älä ole yksinkertainen – Amerikassa. Mutta jollei kukaan muu kutsu häntä – tiedät, etteivät he koskaan mene asumaan hotelleihin."
"Ehkä Gus sanoi sen vain säikyttääkseen sinua."
"Ei —. Kuulin hänen kertovan Bertha Dorsetille, että hänellä on käytettävänään kuusi kuukautta, koska hänen miehensä oli parannuksilla Engadinissa. Kuvittelepas, miten typertyneen näköinen Bertha oli! Mutta se ei ole leikin asia – jos hän viipyy täällä koko syksyn, niin hän pilaa kaiken, ja Maria Van Osburgh on riemuitseva."
Ajatellessaan tätä rouva Trenorin ääni värisi säälistä omaa itseään kohtaan.
"Oh, Judy – ikäänkuin kellään olisi ikävä Bellomontissa!" väitti Miss Bart hienotunteisesti vastaan. "Tiedät sen täysin hyvin, että jos rouva Van Osburgh saisi kaikki oikeat ihmiset ja jättäisi sinulle kaikki hylyt, niin sittenkin sinä selviytyisit, ja sitä hän ei tahtoisi."
Tuollainen vakuutus olisi tavallisissa oloissa saanut rouva Trenorin jälleen hyvälle tuulelle, mutta tässä