Säätynsä uhri. Edith Wharton
ikäänkuin itsekseen paheksuen, jättäen chaufroix'n tähteet sivupöydälle.
"Mikä sinun on, Hudson? Voitko pahoin?" sanoi rouva Bart vakavasti.
Hän ei sietänyt kohtauksia, jotka eivät olleet hänen itsensä toimeenpanemia, ja hänestä oli ilkeää, että talon isäntä rupesi konstailemaan palvelijoiden läsnäollessa.
"Voitko pahoin?" toisti hän.
"Pahoinko? – En, olen menettänyt omaisuuteni", vastasi Mr. Bart.
Lily hypähti ylös pelästyneenä, ja rouva Bart nousi seisoalleen.
"Menettänyt omaisuutesi —?" huudahti hän. Mutta hilliten heti itsensä hän kääntyi rauhallisin kasvoin Lilyyn päin.
"Pane ruokasäiliön ovi kiinni", hän sanoi.
Lily totteli ja kun hän kääntyi jälleen huoneeseen päin, istui hänen isänsä ja nojasi molemmilla kyynäspäillään pöytään, lohilautanen niiden välissä, ja pää käsien varassa.
Rouva Bart seisoi hänen vierellään kalpein kasvoin, mikä teki hänen tukkansa luonnottoman keltaiseksi. Hän katsoi Lilyyn, kun tämä lähestyi; hänen katseensa oli kauhea, mutta ääneensä hän sai kamalan hilpeyden.
"Isäsi ei voi hyvin – hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ei se ole mitään – mutta parasta on, että sinä menet huoneeseesi, äläkä sano mitään palvelijoille", lisäsi hän.
Lily totteli. Hän totteli aina, kun äiti puhui tuolla äänellä. Rouva Bartin sanat eivät olleet pettäneet häntä: hän tiesi heti, että he olivat menettäneet omaisuutensa. Niinä pimeinä hetkinä, jotka seurasivat, tuo kauhea tosiasia loi varjonsa myöskin isän hitaaseen ja vaikeaan kuolemaan. Hän sammui lakattuaan täyttämästä tehtävätään, ja rouva Bart istui hänen vuoteensa ääressä ikäänkuin matkustaja, joka odottaa myöhästyneen junan lähtöä. Lilyn tunteet olivat herkemmät: hän sääli isäänsä pelästyneellä, tehottomalla tavalla. Mutta se seikka, että isä oli enimmät ajat tiedottomassa tilassa ja että hänen huomionsa Lilyn pujahtaessa huoneeseen kääntyi hänestä hetken kuluttua pois, teki hänet vielä vieraammaksi kuin ennen, jolloin hän ei ollut koskaan tullut kotiin ennenkuin pimeän tultua. Lilystä tuntui kuin hän olisi aina nähnyt hänet verhon – ensin unen, sitten välimatkan ja välinpitämättömyyden läpi – ja nyt oli sumu sakeutunut melkein läpinäkymättömäksi. Jos hän olisi tehnyt hänelle yhdenkään palveluksen tai vaihtanut hänen kanssaan yhdenkään hellän sanan, niin tyttären vaisto olisi herännyt hänessä. Mutta hänen säälinsä, joka ei löytänyt ilmaisumuotoa, jäi tarkasteluasteelle ja siihen loi varjonsa äidin hellittämätön katkeruus. Jokainen rouva Bartin katse ja teko näytti sanovan: "Sinä suret häntä nyt – mutta tunteesi kyllä muuttuvat, kun näet, mitä hän on tehnyt meille."
Lily tunsi helpotusta, kun isä kuoli.
Sitten tuli pitkä talvi. Oli jäänyt hieman rahaa, mutta rouva Bartin mielestä se oli pahempaa kuin ei mitään – se oli pelkkää ivaa siitä, mihin hän oli oikeutettu. Mitä arvoa oli elämällä, jos piti elää kuin kerjäläinen? Hän vaipui jonkinlaiseen välinpitämättömyyteen, tylsään vihaan kohtaloa vastaan. Hänen "taloudenpitotaitonsa" hylkäsi hänet tai hän ei ollut enää kyllin ylpeä harjoittaakseen sitä. Oli kyllä hyvä "pitää taloutta", kun saattoi pitää omat ajoneuvot, mutta kun ei parhaalla tahdollaankaan saattanut salata sitä seikkaa, että oli kuljettava jalan, niin ei kannattanut enää koettaa.
Lily kulki äitinsä kanssa paikasta toiseen käyden vastavierailuilla sellaisten tuttujen luona, joiden taloudenpitoa rouva Bart oli arvostellut ja jotka valittivat sitä, että hän antoi Lilyn nauttia eineensä sängyssä, kun tyttären tulevaisuus oli epävarma, ja oleskellen nyt halvoissa mannermaan täysihoitoloissa, missä rouva Bart pysytteli itsepintaisesti poissa onnettomuustoveriensa niukoista teekekkereistä. Hän karttoi erittäin huolellisesti vanhoja seuraystäviään ja entisten menestystensä näyttämöjä. Köyhyys tuntui hänestä sellaiselta epäonnistumisen tunnistamiselta, että se läheni häpeää. Ja hän keksi sääliväisyyden varjon ystävällisimmässäkin lähenemisyrityksessä.
Eräs ajatus lohdutti häntä: se oli Lilyn kauneus. Hän tarkasteli sitä jonkinlaisella intohimolla, ikäänkuin se olisi ase, jonka hän oli ovelasti muovaillut kostaakseen. Se oli heidän onnensa viimeinen tuki, se keskipiste, jonka ympärille heidän elämänsä oli rakennettava uudelleen. Hän valvoi sitä huolellisesti, ikäänkuin se olisi hänen omaisuuttaan ja Lily vain sen hoitaja. Ja koetti teroittaa tämän mieleen edesvastuuntunnetta, jota sellainen tehtävä vaati. Hän seurasi ajatuksissaan toisten kaunotarten elämänuraa huomauttaen tyttärelleen, mitä sellainen lahja saattoi tuoda mukanaan ja mietiskellen niiden kauhistuttavaa esimerkkiä, jotka siitä huolimatta eivät olleet päässeet toiveidensa perille; rouva Bartin mielestä vain tyhmyys saattoi selittää heidän valitettavan epäonnistumisensa. Hän moitti niin katkerasti rakkaudesta solmittuja avioliittoja, että Lily olisi luullut hänen oman avioliittonsa olleen sitä lajia, jollei rouva Bart olisi usein vakuuttanut, että hänet oli siihen "taivutettu" – kuka sen oli tehnyt, sitä hän ei koskaan selvittänyt.
Lilyyn teki asianomaisen vaikutuksen hänen äitinsä suurenmoinen sopivien tilaisuuksien hyväkseen käyttäminen. Hänen nykyisen elämänsä harmaudesta oli hänet vapauttava sellainen elämä, johon hän tunsi olevansa oikeutettu. Vähemmän selväjärkiselle rouva Bartin neuvot olisivat voineet olla vaarallisia, mutta Lily ymmärsi, että kauneus on vain menestyksen raaka-aine ja että sen käyttäminen menestyäkseen vaatii toisia keinoja; ja pian hän oppi näkemään, että kaunis ihminen tarvitsee enemmän tahdikkuutta kuin keskinkertaisen näköinen.
Hänen kunnianhimonsa ei ollut yhtä kursailematonta kuin rouva Bartin. Eräs tämän valituksenaiheita oli ollut se, että hänen miehensä – aikaisempina aikoina, ennenkuin hän oli liian väsynyt – oli kuluttanut iltansa "lukemalla runoutta", kuten rouva Bart sanoi; ja Mr. Bartin kuoleman jälkeen huutokaupattavaksi asetettujen tavaroiden joukossa oli muutamia kymmeniä pölyttyneitä nidoksia, jotka olivat joutuneet hänen pukuhuoneensa hyllyille kenkien ja lääkepullojen joukkoon. Lilyssä oli tunnesuoni, ehkä peräisin samasta lähteestä, joka antoi hänen jokapäiväisimmillekin hommilleen ihanteellisuuden vivahduksen. Hän mielellään ajatteli kauneuttaan hyvän välikappaleeksi, joka antaisi hänelle tilaisuuden saavuttaa aseman, missä hän käyttäisi vaikutustaan yhdistääkseen jollakin tavoin hienostuneisuuden ja hyvän maun. Hän ihaili maalauksia ja kukkia ja tunteellista runoilua eikä hän päässyt siitä ajatuksesta, että sellainen jalosti hänen haluaan menestyä elämässä. Hän ei kuitenkaan huolehtinut joutua yksinomaan rikkaisiin naimisiin: hän salaisesti häpesi äitinsä kursailematonta rahanhimoa. Lily olisi mieluimmin halunnut englantilaista aatelismiestä, joka pyrkisi valtiolliseen asemaan ja jolla olisi suuret maatilat; tai sitten italialaista ruhtinasta, jolla olisi linna Apenniineilla ja perinnöllinen virka Vatikaanissa. Kaikella kadonneella oli hänestä romanttinen viehätys, ja hän kuvitteli mielellään seisovansa kaukana Quirinalin arkipäiväisestä tungoksesta ja touhusta ja uhraavansa huvituksensa kuolemattoman traditsionin vaatimuksille.
Kuinka kaukana tämä kaikki näytti jo olevan! Nuo kunnianhimoiset haaveet olivat tuskin tyhjempiä ja lapsellisempia kuin aikaisemmatkaan, joiden keskipisteenä oli ollut ranskalainen liikkuva nukke, jolla oli oikeat hiukset. Oliko siitä vasta kymmenen vuotta, kun hän oli mielikuvituksessaan ollut kahden vaiheilla, valitako englantilainen kreivi vai italialainen ruhtinas? Hänen ajatuksensa vaelsivat taipumatta tuon kaamean väliajan yli…
Kahden vuoden nälkäisen vaelluksen jälkeen oli rouva Bart kuollut – kuollut syvään inhoon. Hän oli vihannut köyhyyttä ja köyhyys oli hänen kohtalonsa. Hänen kuvittelunsa Lilyn joutumisesta loistaviin naimisiin olivat haihtuneet vuoden kuluttua.
"Eihän sinua voi kukaan ottaa, jollei kukaan sinua näe – ja miten sinua voi nähdä kukaan näissä sopukoissa, joihin olemme joutuneet?" Näin hän valitteli. Ja viimeiseksi hän vannotti tytärtään, että tämä nousisi köyhyydestä, jos suinkin voisi.
"Älä heittäydy sen valtaan ja anna sen painaa itseäsi alas. Taistele itsellesi siitä ulospääsy jollakin tavalla – olet nuori