Pamela vainottuna. Сэмюэл Ричардсон
pahimman varalla talon näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.
Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin. Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne.
12. KIRJE
RAKAS ÄITI.
Niin, minä jatkan surullista kertomustani. Kuivattuani silmäni menin sisälle ja aloin pohtia, mitä minun oli paras tehdä. Väliin ajattelin jättää talon ja lähteä lähikaupunkiin odottamaan tilaisuutta päästä teidän luoksenne; mutta siinä jouduin ymmälle, ottaako mukaani hänen lahjoittamansa tavarat vai eikö, ja miten viedä ne matkassani. Arvelin taas kyllä sopivimmaksi luopua niistä ja pitää vain mitä ylläni oli; mutta toisaalta oli otettava lukuun, että kaupunkiin oli puolenkolmatta penikulmaa [1 Engl. penikulma vastaa 1,600 metriä. Suom.] ja syrjätietä, ja ollen varsin hyvissä pukimissa saattaisin joutua ikävyyksiin, melkein yhtä tukaliin kuin mistä olin karkaamassa. Ja sitten johtui mieleeni: "Minun huhuttaisiin varastaneen jotakin ja siten häätyneen pakosalle, – ja surkeata olisi minun viedä paha maine mukanani rakkaitten vanhempieni luo!"
Oi kuinka minä toivottelinkaan takaisin harmaata takkiani ja karkeata pukua, jolla te varustitte minut (ja lujallekin otti teidän saada sitä aikaan!) tullakseni tähän paikkaan, vasta kahtatoista käydessäni, armollisen rouvani päivinä! Toisinaan teki mieleni kertoa rouva Jervisille ja kysyä häneltä neuvoa, ja pelkäsin ainoastaan hänen käskyänsä, että minun oli pidettävä salassa koko asia, – sillä hän saattaa olla häpeissään eikä kenties enää milloinkaan yritä sellaista, ajattelin, ja kun rouva Jervis-parka on riippuvainen hänestä, kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi, olisi surullista toimittaa hyväsydäminen taloudenhoitajatar mahdollisesti hänen epäsuosioonsa minun tähteni.
Tässä pulassa – harkiten, itkien ja tietämättä mitä tehdä – minä pysyin iltaan asti sulkeutuneena kamariini, kunnes rouva Jervis, kuultuaan minun estelevän tulemasta illalliselle, pistäysi ylös luokseni ja tiedusti: "Minkätähden minun pitäisi illastaa ilman sinua, Pamela? Kuulehan, huomaan että sinua vaivaa jokin; sano minulle, mikä sinun on."
Minä pyysin saada maata hänen kanssaan öisin: pelkäsin henkiä, ja ne eivät häiritsisi niin hyvää ihmistä kuin hän oli.
"Siinäpä tyhmä veruke", sanoi hän, "sillä mikset sitten ennen ole henkiä peljännyt?" Sitä en tosiaan ollut tullut ajatelleeksi. "Mutta kaikesta sydämestäni otan sinut makuukumppanikseni", hän myöntyi, "olkoon syy mikä hyvänsä; tulehan vain illalliselle".
Minä pyysin saada pysyä poissa, "sillä minä olen niin itkettynyt", huomautin, "että toiset panisivat sen merkille, – enkä tahdo salata teiltä mitään, rouva Jervis, sitte kun olemme kahden kesken".
Hän suostuikin suopeasti oikkuuni, mutta piti kiirettä makuulletulossa ja ilmoitti toisille, että minä nukkuisin hänen kanssaan, kun hän ei oikein saanut unta ja halusi ottaa minut lukemaan hänelle ääneen unetukseen asti, tietäen minun pitävän lukemisesta.
Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa. Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas äiti?
Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa sinua sillä tavoin, – vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti, "pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan parhainkin voisi rakastaa sinua" – niin hän suvaitsi lausua. Hän toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena; silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä hänen luokseen kuin omana tyttärenä.
Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit, että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta, rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.
Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin) rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa; siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani. Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa. Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!
Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä kirjoitin, – ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.
Minä olen kyllä muuten melkoisesti keveämmällä mielellä sen jälkeen kun saan maata rouva Jervisin kanssa, vaikka minulla silti on enemmän kuin kylliksi kärsimistä omassa pelonalaisuudessani ja nähdessäni hänen äreän tyytymättömyytensä minun askartelustani.
Voi, jospa en olisi konsaan jättänyt pikku ylisvuodettani, joutuakseni täten alttiiksi kiusauksille toiselta puolen tai inhontunteille toiselta. Kuinka onnellinen olinkaan vähän aikaa takaperin! Kuinka toisin on nyt! Sulkekaa surkutteluunne ja rukouksiinne tuskainen
PAMELA.
13. KIRJE
RAKKAHIN LAPSENI,
Meidän sydäntämme viiltelee sinun ahdinkosi ja viekoituksiin joutumisesi. Sinulla on puolellasi meidän jokahetkiset rukouksemme, ja tahtomme on, että sinä pakenet sitä pahaa isoista taloa ja miestä, jos huomaat hänen uudistavan lähentelyänsä. Sinun olisi pitänyt se tehdä hetikin, jollei sinulla olisi ollut rouva Jervisiä neuvojanasi. Emme tähän asti havaitse käytöksessäsi mitään vikaa, mutta pahimman pelko kuitenkin puristaa sydäntämme. Oi lapseni, kiusaukset ovat karvaita koettelemuksia, mutta ilman niitä me emme tunne itseämme emmekä pystyväisyyttämme.
Sinun vaarasi on suuri: sinun on seistävä rikkautta, nuoruutta ja komeata herrasmiestä vastaan; mutta suurtapa kunniaa sitte saatkin torjumisestasi! Kun ajattelemme sinun entisiä esiintymistäsi ja hyveellistä kasvatustasi, joka on sinut johtanut enemmän häpeämään kunnottomuutta kuin köyhyyttä, niin luotamme Jumalaan, että hän toimittaa sinut voitolle. Meidän nähdäksemme käy sinulle elämä kuitenkin raskaaksi noiden suurten huolten aina painaessa mieltäsi, ja voipi olla vaativaista luottaa liiaksi sinun omaan lujuuteesi. Sinä olet vasta peräti nuori, ja paholainen saattaa