Panu. Aho Juhani
mukana.
–Nythän tämä alkaa vähän ihmisasunnolta näyttää, huokaa hän.
Hän on solakka, hienon näköinen ihminen, liikkeet vähän uupuneet ja kasvoissa alakuloinen, vähän tyytymätön ilme. Otettuaan esille suuren kauniin ryijyn levittelee hän sitä käsissään, katsellen, mihin sen asettaisi. Mutta ei sitä näyttänyt voivan oikein mihinkään asettaa. Lattia on musta ja epätasainen, seinät samoin. Kaikki täällä on niin mustaa ja nokeentunutta. Ihmisetkin näyttävät, kuin olisivat kaikki savustettuja. Joka paikassa ammottaa täällä raaka puu ja silittämätön kivi. Tuokin, tuo uunin kylki … mutta senhän minä peitänkin tällä ja seiniä varten täytyy keksiä jotakin muuta. Hän mittaa, ja se sopii. Innostuen siitä rupee hän laajentelemaan järjestelysuunnitelmaansa.
–Tuohon kun siirrän pöydän ja nuo tuolit ja levitän hirven taljan jalkain alle, niin tulee tästä lämmin, soma nurkka.—Kaarina, huutaa hän ovesta, tulehan tänne, mitä teet siellä ulkona?
–Terveisiä kirkosta! Lakaisen tullessani lunta täältä porstuasta, kun on taas ajanut kynnyksen tasalle.
Sitäkin on täällä niin, että tahtoo siihen hukkua, jos minne liikahtaa. Se tunkee huoneisiin, sataa sisään piipuista, nietostaa lasit umpeen, sulkee tien kaikkialle. Ja kun ei sitä ole, silloin ei pääse senkään vertaa: soita ja korpia kaikkialla, jotka näyttävät ulottuvan maailman laitaan.
–Tulehan auttamaan minua, Kaarina!
Kaarina siunasi sitä ihmettä, että matto ripustetaan uunin kylkeä koristamaan. Mutta paljon oli Kaarinalla ollut muutakin kummastelemista tästä kaukaa tulleesta rouvasta, jonka käytös, vaatteet ja kaikki tuumat olivat niin toisenlaisia kuin kenenkään, joita oli ennen nähnyt.
–Kas niin, ja nyt asetamme nämä muut.
He alkoivat purkaa ja tyhjennellä lattialla olevia matkalaatikoita levitellen penkeille, tuoleille ja pöydille kapineita, jotka Kaarinasta olivat toiset toisiaan somempia. Sieltä löytyi posliiniastioita, lasisia kuppeja, hopealusikoita ja vaatteita, kaikki rouvan myötäjäistavarat, koko hänen entisen neitokammionsa sisustus Turusta, jotka hän oli jättänyt sinne, mutta jotka hänen ystäviensä toimesta oli kelin tultua lähetetty tänne hänen synkkää sydänmaan elämäänsä valaisemaan.
–Kylläpä te olette rikas! huudahti Kaarina silmät säteillen. Ei saksoillakaan ole niin paljon koreita kaluja kuin teillä. Menettekö markkinoita katsomaan?
–En tiedä. Onko tullut paljon väkeä?
–Koko aamun niitä on hiihtänyt ja poroilla ajanut. Äsken kun messuun menin, tuli Korpivaaran Panukin miehineen.
–Kuka hän on?
–Ettekö tiedä, kuka on Korpivaaran tietäjä? Sillä on erilaiset vaatteet kuin muilla … se laski juur'ikään suksillaan kirkkoharjun rinteestä ja oli vähällä kaataa pastorin, mutta kaatuikin itse. Jos minkä vielä tekee, kun kirosi pahasti.
–Minkä hän tekisi?
–Mene tiedä, minkä tekee velho. Pastori sen taitaa teille paremmin selittää kuin minä. Mutta osaa ne tehdä hyvääkin, kun tahtovat. Vouti oli äidille sanonut…
–Mitä on vouti äidillesi sanonut?
–Eihän se paljon mitään … paremminhan sen pastori tiennee.
–Sano nyt sentään, mitä vouti on sanonut.
–Korpivaaran Panu osaa parantaa tauteja, mutta paha vie sen sielun, jonka ruumiin se parantaa.
–Voutiko niin sanoi?
–Ei, vaan pastoripa.
–Tietääkö Kaarina ketään, jonka hän on parantanut?
–Ka, voudin emännän paransi toisilla markkinoilla, kuiskasi Kaarina.
–Mikä häntä vaivasi?
–Heittäjä nakkeli välistä monta kertaa päivässä niin, että oli koko ruumis sinelmillä, eikä se siihen saanut apua parhailta Ruotsin tohtoreiltakaan, kun oli tauti panentatauti … niin kun sitten tuli takaisin tänne kuolemaan, niin kutsui vouti Panun, ja kun se vei saunaan ja antoi voiteet ja luki luvut, niin ei sen koommin nakellut.
–Veikö se paha sitten sen sielun?
–Pyhä Maaria varjelkoon, mistäs minä sen tiedän … vuoden perästä kuoli ja kelloilla haudattiin … mutta kyllä se paljon kummitteli … mutta älkää, hyvä rouva, kenellekään sanoko, että minä olen sanonut!
–Ei sinun sitä tarvitse pelätä.
–Ette saa sanoa pastorillekaan. Sitä ei tiedä kukaan.
–Mistäs sinä sen sitten tiedät?
–Ka, kun minä palvelin siellä, niin pani lämmittämään saunaa ja käski keräämään metsästä ukkosen kaatamia puita ja noutamaan vettä purosta, joka kolmesti maan alaitse juoksee, eikä sitä tekemään kelvannut kuin semmoinen, jonka luona ei ole sulhasia käynyt. Kielsi kiven kovaan, ettei saa tulla saunaan, kun hän kylvettää, muuten uhkasi minut menettävänsä; mutta minä menin luukun raosta tirkistämään, ja rouva oli selällään olkien päällä lattialla, ja Panu huitoi ja loihti … kyllä se nyt laittaa suden tai karhun tai nostaa merestä Turson. Pelkäisin pahemminkin, jos en olisi pappilassa piikana.
–Mikä on Turso?
–Mistäs minä sen tiedän, mutta se on vain semmoinen, joka viepi…
–Ja sinä uskot, että se sen voi?
–Ettekös te usko?
–Saattoihan sen Jumalakin parantaa.
–Ka, saattoihan Jumalakin tai Neitsyt Maaria emonen. Äiti sanoo, että Neitsyt Maaria emonen on yhtä hyvä jumala kuin oikea Jumalakin, ja pyhä Henrikki ja pyhä Pirkitta, joka karjaa varjelee… Sillä on sen kuva navetan parressa piilossa, ja siellä se sitä rukoilee, kun ei isä suvaitse. Isä on papin uskossa ja rukoilee niinkuin kirkossa.
–Mitenkäs Kaarina rukoilee?
–Minä rukoilen niinkuin äiti pienenä opetti:
Anna emoni, suo Jumala, laita lapselle osoa. viluhista lämmitellä, anna maata Maariainen, Kiesus leppein levätä, syötelläni nälkähistä, niinkuin Maaria makasit. Kiesus leppein lepäsit!
—Nyt on messu pidetty! Jo tulevat muutkin kirkosta.
Rouva ja Kaarina menivät ikkunaan, josta näkyi kirkko ja sen alla oleva jää. Oven täydeltä tunki väkeä kirkosta ulos painuen vahvana mustana vyörynä alas rantaan.
Ainoastaan yksi roteva mies näkyi eroten muista, joiden edellä oli kulkenut, tulevan pappilaan tuovaa tietä myöten. Voimakkaasti ja varmasti hän astui pää pystyssä ja selkä suorana, silloin kun nuo pienet, vähäpätöisen näköiset olennot pyörivät kuin kääpiöt hänen jäljessään…
Tuommoisena, juuri noin suorana ja komeana ja voimakkaan varmana ja samalla noin miettiväisen näköisenä oli hän astunut Tuomiokirkon torin poikki Turussa, palatessaan luennoiltaan yliopistossa. Hän tuli portista sisään ja meni omaan pieneen kamariinsa pihan perällä, jossa hänellä oli asunto ilmaiseksi ja päivälliset vapaat lasten opetuksesta professorin perheessä. Hän oli niin urhokkaan, niin sankarimaisen näköinen eikä ollenkaan niinkuin ne muut papin kokelaat. Hän luki jumaluusoppia, ja Turun parhaat perheet olivat ottaneet hänet huostaansa, auttoivat häntä ja hankkivat hänelle tilaisuuden opinnoiden jatkamiseen vielä papintutkinnonkin suoritettua. Hän väitteli, hänestä toivottiin paljon ja hänet tahdottiin kiinnittää yliopistoon. Ja johan hänellä oli paikkakin tiedossa, jota odottaessa ja kun häät oli vietetty, hän sai papin paikan Ahvenanmaalla. Mutta yht'äkkiä hän sitten muuttui, palattuaan matkoilta sisämaahan, jossa piispan notariona oli ollut tarkastuksilla mukana. Synkkänä ja sanatonna hän kulki ja silloin, kun joskus puhui, puhui velvollisuuksista, joita tunsi olevansa kutsuttu täyttämään. Puhui siitä, ettei hänen paikkansa pitäisi olla täällä, vaan tuolla kaukana, jossa Jumalan valtakunnan hyväksi ei vielä