Panu. Aho Juhani
ei täällä vain olisi niin kylmää ja kolkkoa ja autiota ja ihmiset niin suljetuita ja juroja. Usein oli hän jo katunut tänne tuloaan, oli katunut taas sitä katumistaankin, mutta kotiutua tänne ei hän koskaan luullut voivansa. Ainoastaan silloin, kun hänen mielensä innostus häneenkin tarttui, kun hän tuli vakuutetuksi hänen tehtävänsä suuruudesta, sai hän mielensä viihtymään. Se voikin puhua siitä niin, että maailma ainakin siksi hetkeksi kokonaan näytti muuttuvan. Peikot hän korpien pimeydestä karkoittaa, uskoon ja valoon ja vapauteen pakanuuden orjuudesta hän kansan vie, Jumalan työtä tekee, kirkon ympäristöä perkkaa ja sen kellojen äänen kaukaisimpiinkin rotkoihin kaiuttaa! Sellaisia olivat aina hänen sanansa, ja silloin tuntuivat hänen omat huolensa hänestä niin pieniltä ja itsekkäiltä. Jos ne vain taas toisina hetkinä eivät olisi tulleet kahta voimakkaampina takaisin … jos häntä välistä ei olisi peloittanut niin, että sydän oli jähmettyä, ja jos hän olisi voinut olla aavistuksiaan uskomatta. Mutta välistä, kun hän yöllä kuuli tuon heti talon takaa alkavan korven ryskävän ja paukkavan, tuntui hänestä kuin harjun puut syöksyisivät hänen päälleen ja hän rutistuisi kuin karitsa kaatuvan hongan alle, vaikka hänen miehensä seisoi häntä varjelemassa ja torjui niitä kädet ojoina hänen luotaan. Vääristyneet petäjät olivat välistä hänen unissaan noita-akkoja, joiden keskellä hänen miehensä taaskin tappeli ja riuhtoi eikä huomannut, kun toiset hänet kiertäen tarttuivat hänen vaimoaan hiuksiin ja jalkoihin ja raahasivat hänet palavaan kirkkoon, joka välistä oli kuin Turun tuomiokirkko, välistä kuin oma kirkko, mutta lopuksi aina niinkuin se polttorovio, jonka päällä hän oli nähnyt velhovaimoja Turun tullissa poltettavan. Yhtä mittaa kuuli hän täällä taikuudesta ja noituudesta puhuttavan, ja yhä useammin häntä nuo painajaiset rasittivat.
Ei hän niistä huoli, ei hän niitä tahdo pelätä, eivät ne hänelle mitään mahda, kun hänen luja, voimakas, hellä miehensä on häntä niiltä suojelemassa … mutta sittenkin hän vapisi noita ihmisiä, joiden silmissä oli niin kumma kiilto, salaperäinen syrjä-ilme, niinkuin olisivat aina joitakin mustia mietteitä hautoneet, että ne välistä värisyttivät häntä selvällä päivälläkin. Eikä hän kuolemakseenkaan olisi uskaltanut heille kättä antaa.
Kuului askelia porstuasta. Pudistaen kaikki synkät kuvat mielestään kiiruhti hän uunin luo, kaatoi padasta lämmintä maitoa kupposeen ja ojensi sen tulijalle. Tämä näytti ilostuvan, hänen otsansa kirkastui, hän heitti turkin yltään, pani kupin syrjään ja sulki syliinsä vaimonsa.
–Ethän ole enää tyytymätön minuun, sanoi tämä.
–Enhän toki, jos et vain sinä.
–Olin eilen taas niin paha ja kärtyisä ja pahoitin mielesi … vaan elä siitä välitä … se tulee tuo mieli aina, kun minua peloittaa enkä minä voi itseäni voittaa, mutta elä sinä sitä enää muistele.
–Enhän minä, rakas ystäväni … ymmärränhän, että mielesi voi murtua … mutta kyllä päivät vielä pitenevät, ja maailma valkenee. Eikä sinun tarvitse peikkoja eikä noitia pelätä … minä karkoitan ne, voitan ne … hävitän ne sukupuuttoon—sinunkin tähtesi!
–En minä nyt taas pelkääkään…
–Yhtä sinulta kuitenkin pyytäisin…
–Sano, mitä.
–Älä sano vast'edes niin kuin sanoit eilen: »Olkoot pakanat pakanoita, mitä meidän oli heidän kanssaan tekemistä?»
–Enhän minä … enkä sitä niin pahasti tarkoittanut … nämä kotipuoleni muistot ne vain johdattivat mieleeni toisia ihmisiä ja oloja.
–Tiedänhän minä sen … ja tiedän sen tulevan siitä, ettet näitä ihmisiä vielä käsitä etkä vielä ole oppinut heitä rakastamaan … eiväthän ne olekaan noita meidän hauskoja ja hilpeitä saaristolaisiamme, joihin olimme jo niin kiintyneet ja jotka olivat jo muuttuneet ystäviksemme. Mutta kuitenkin koskee se minuun, enkä soisi, kun olemme päättäneet koko elämämme pyhittää…
–Niin, niin, tahdon minäkin pyhittää elämäni, mikäli voin … oletko jo tavannut niitä miehiä, joista eilen puhuit?
–He tulevat kohta tänne … toivon heidän kauttansa voivani ruveta jotakin vaikuttamaan … paljonhan en vielä ole saanut aikaan … täällä ei voi tehdä rynnäköitä, niinkuin luulin, täytyy ryhtyä valloittamaan piirittämällä…
–Ja piiritys kestää kauan?
–Pelkään sen kestävän kauemmin kuin—luulinkaan … vaikka toisaalta enteet ovat hyvätkin.
–Kerro niistä … mutta juohan toki maitosi ennenkuin se jäähtyy … tules tänne katsomaan, miten olen aikonut järjestää.
Hän vei hänet karsinaansa verhon taa, sai hänen suostumuksensa uusiin järjestelyihinsä, pani hänet auttamaan itseään, ja, kun uunin kylki oli saatu uuteen asuunsa, virkkoi hän, heidän vierekkäin sohvalle istuutuessaan:
–Kas niin, kerrohan nyt hyvistä enteistäsi!
–Niin, minä tarkoitin sitä nuorta miestä, Reita on hänen nimensä, joka tuli jo joulun aikana tänne ja pyysi saada asua saunassamme. Hän on kertonut…
–Hänen kalpeat kasvonsa ja palavat silmänsä ovat minua aina peloittaneet.
–Olet niin herkkä ottamaan epäedullisia vaikutuksia… Hän on kertonut olevansa entisen noidan poika.
–Olinhan siis kuitenkin oikeassa.
–Hänen isänsä oli noita ja pakana, mutta itse hän on kristitty, vaikka muutamia vuosia sitten hänkin oli täysi pakana. Hänet oli määrätty noidaksi isänsä jälkeen, ja hän olisi kai siksi tullutkin, ellei hänen äitinsä Jumalan ihmeellisten ohjausten vaikutuksesta olisi tuonut häntä Turkuun, jossa hänet kastettiin. Nyt tulee hän tarjoutumaan palvelukseeni ja olemaan avullisena heimolaistensa kristitsemisessä.
–Sehän oli onni, sanoi rouva hajamielisesti,—mutta pastori jatkoi innostuen:
–Se oli todellakin onni, kun en tähän saakka ole saanut käsiini ketään, joka tuntisi ihmisiä ja elämää tuolla laajalla perukalla, mikä melkein järjestään kuuluu olevan pakanallista seutua, vaikka nimeksi kyllä kristinuskon tunnustavat. Heillä on epäjumalansa, joille uhraavat, ja omat noitapappinsa ja taikatemppujen tekijät. Täällä ei ole mitään toimitettu … koskematon korpi kaikkialla.
–Tiedätkö, mitä Kaarina minulle juuri ikään kertoi, keskeytti hänet rouva, johon hänen miehensä innostus tarttui. Hän on täällä nyt, se mies sieltä sydänmaalta, joka on se suuri tietäjä ja joka oli parantanut voudin rouva vainajan. Eikö hän ollut vähällä hiihtää sinua kumoon?
–Vai hän se oli … kysyin häntä miehiltä, mutta ne eivät sanoneet tuntevansa.
–Kaarina pelkää hänen kostoaan.
–Sitähän ne kaikki täällä pelkäävät … en saa mitään tietoja … mutta nyt minun täytyy saada käsiini se mies.
–Älä suututa häntä … et tiedä, mitä pahaa hän vielä voi tehdä sinulle.
–Ei hän minulle mitään voi…
Kaarina, joka pastorin tullessa oli poistunut huoneesta, tuli ilmoittamaan, että ne miehet, jotka pastori oli kutsunut, olivat nyt pirtissä.
–Kaarina, tule tänne!—Mistä olet saanut tietää sen, mitä äsken olit kertonut voudin vaimosta.
–Pyhä Maaria, onko rouva kuitenkin…
–Mikset ole siitä minulle ennen puhunut?
–Voi hyvä isä…!
–Älä peloita häntä, Martti. Kaarina, mene noutamaan kamarista olutta ja vie se tuvan pöydälle.—Noita on kieltänyt häntä puhumasta, ja siksi hän pelkää. Hän on itse nähnyt, kuinka velho voudin saunassa hänen vaimoaan loihti. Senkin sain tietää, että Kaarinan äiti pyhimyksiä palvelee. Mutta sinä et saa kiivastua heihin etkä