Muistelmia ja matkakuvia. Aho Juhani
kuin voisi luulla. Totta on, että hän on siitä liian välinpitämätön; välinpitämättömyys omasta itsestään on huomattava kaikissa hänen toimissaan. Näitä hyveitä ei voi olla olemassa ilman syvää uskonnollista perustusta, ja minulla onkin ollut tilaisuutta tulla vakuutetuksi siitä, että tämmöinen perustus on hänessä suuresti kehittynyt.» Kuva, jonka Grot näin piirtää, on niin elävä ja välitön, ettei siihen ole tarvis mitään lisätä, semminkin kun pääväritys siinä on sama, minkä elämäkerrallinen kirjallisuus yleensä Lönnrotista antaa. Ja tuo kuva on lyhyesti sanottuna kuva suomalaisesta kansanmiehestä, jalostuneesta, sisällisesti ja ulkonaisesti hienontuneesta, mutta aina ominaisuutensa ja pääpiirteensä säilyttäneestä, joka oli joka paikassa oma itsensä ja jossa koko kansa näki oman itsensä. Sentähden ei kenenkään suuren miehemme ulkonainen ja sisällinen kuva ole painunut niin syvästi, niin tarkkapiirteisesti muistoomme kuin Lönnrotin. On vanha ja kulunut se lauseparsi, että se kuva ei ole ainoastaan seinillämme, vaan myös sydämissämme, mutta sattuvammin ei hänen paikkaansa voi eikä tarvitse määritellä.
Yhden piirteen siihen ehkä vielä voisi lisätä, sen, jonka Ahlqvist antoi Lönnrotin kuvan selvittämiseksi. Eri runoja kokonaiseksi Kalevalaksi yhteen liittäessään oli Lönnrot menetellyt samalla oikeudella kuin mikä muukin runolaulaja, joka muistamansa yhteen liittää. Tuosta tuli ainakin minun mielikuvituksessani Lönnrotin kuvaan piirre karjalaista runolaulajaa eikä vain laulattajaa, ja minusta tuntuu kuin olisi se luonnos, jonka Eemil Halonen laati Lönnrotin patsaasta vaatimattomuudessaan, yksinkertaisuudessaan ja luonteen- ja kansanomaisuudessaan lähempänä tätä kuvaa kuin se virallisempi, joka nyt kohta tulee Helsinkiin pystytettäväksi. Vaan olisi Halosenkin kotoinen Lönnrot-kuva saapa sijansa jossakin. Sija olisikin jo valmis—Kajaanissa, jossa Lönnrot niin kauan asui ja josta käsin hän runot keräsi. Siellä sydänmaan sisässä, mutta samalla vilkkaan matkailijaliikkeen varrella, siellä olisi esim. vuolukiveen hakattu kuvapatsas kuin kotonaan. Onhan Porvoossakin Runebergin patsas.
Että Lönnrot virallisestikin esiintyessään esiintyi samanlaisena kuin yksityisesti, on luonnollista. Kuva, jonka olin muodostanut hänestä hänen elämäkerroistaan, suullisista kertomuksista ja siitä, minkä hän sitä tietämättään itse oli antanut itsestään kirjoituksissaan, oli täydelleen sama kuin se, minä hän astui eteemme juhlassa, joka pidettiin vanhukselle hänen täyttäessään 80 vuotta. Kun seisomme hänen asuntonsa edessä ja hän tulee ulos ja lausuu muutamia ystävällisiä sanoja, on minulla koko ajan tunne kuin olisin hänet aina semmoisena nähnyt, niinkuin olisi hän vanha tuttu, joka on pysynyt yhä sinä, mikä oli erotessamme. Mikä kokonainen, pienimmissäkin liitoksissaan valmiiksi valettu luonne hän mahtoikaan olla, josta jo paljas maine oli painanut mieleen juuri sen hahmon, mikä hän sitten silmin nähden ja korvin kuullen todella oli!
Mutta mikä omituinen olojen iva! Yhtä kokonaisena kuin hän seisoikin silloin kansansa edessä, yhtä hajanaisena seisoi kansa hänen edessään. Suomen kansa oli siihen aikaan siinä tilassa, ettei se voinut suurimman poikansa juhlaa viettää yhtenä kansana, vaan kahtena puolueena, eri juhlissaan kumpainenkin. Se riiteli hänestä kuin saaliista, kahteen jaettavasta, ja se kahakoi hänestä vielä hänen keskentekoisen patsaansakin ympärillä. Mutta silloin olikin puoluesokeus jo mennyt niin pitkälle, että se kaatui omaan silmittömyyteensä eikä siitä enää niille jaloilleen nousse.
Mutta Lönnrot nousee pian jalustalleen, joka on tehty Suomen harmaasta kivestä, vertauskuvana kansansa parhaasta työstä, kansansa sisällisestä tarmosta ja sitkeästä voimasta ja, toivokaamme toki, myöskin sen yksimielisyydestä ja—sen etevimmistä henkisistä ja siveellisistä ominaisuuksista, sanalla sanoen—sen supisuomalaisuudesta.
»Päivälehti», huhtik. 9 p:nä 1902.
ERÄS EPÄSIVEYDEN JA EPÄUSKON APOSTOLI
I
Merkillinen löytö, jonka tässä tuonnoisena päivänä aivan sattumalta tein.
Ei ole muka mitään uutta auringon alla. Ja tottahan onkin, että niin outoja kuin olivatkin esim. pappissäädyn mielipiteet kotimaisesta kirjallisuudestamme, niin semmoisia on kuultu ennenkin. Ei ainoastaan nykyisiä kirjailijoita ja sanomalehtimiehiä katsottu yleiselle järjestykselle, yhteiskunnalliselle moraalille ja kirkonopille niin vaarallisiksi henkilöiksi, että heidän lehtiään on lakkautettu ja heidän kirjojaan kielletty. Sellaiset miehet kuin Snellman, Runeberg ja Topelius ovat kyllä aikoinaan saaneet kuulla ankaroita moitteita jumalattomuudestaan ja maailmanmielisyydestään, puhumattakaan suomalaisen realistisen kirjallisuuden isästä Aleksis Kivestä ja hänen »Seitsemästä veljeksestään», joka aikoinaan julistettiin jokaisen siivon ja sivistyneen perheen pöydälle sopimattomaksi kirjaksi. Mutta uutta lienee sentään monelle, että näiden tällaisten joukkoon on luettu myöskin mies sellainen kuin—Elias Lönnrot.
Ja niin kuitenkin tapahtui viisikymmentä vuotta sitten! Ajatelkaa, että tätä siivoista siivointa, vaarattomista vaarattominta hiljaista työntekijää, jonka kaikki sekä valtiolliset että kirkolliset auktoriteetit ovat asettaneet suoran suomalaisen esikuvaksi, on syytetty aivan samasta, mistä tätä nykyä niin usein syytetään sanomalehtimiehiä ja kirjailijoita. Hänetkin on asetettu pilkkaajitten penkille ja häntäkin on pidetty uudenaikaisena pakanana, hänen aikansa kannalta katsoen.
Paitsi sitä, että tällä asialla tätä nykyä on n.s. päivän kysymyksen merkitys, huvittanee se myöskin hauskana sivistyshistoriallisena ilmiönä.
Lienee kyllä tunnettu asia, että kansanlaulujemme ja runojemme kerääjä ei tämän toimensa tähden juuri ollut senaikuisen papiston suosiossa. Kuinka olisi muuten voinut ollakaan, sillä olihan vanha runoutemme kirkonmiesten mielestä pakanuuden aikuista lorua, jonka hävittäminen kuului heidän ohjelmaansa. Niiden elvyttämistä ja kansan muistoon johtamista katseltiin siis luonnollista kyllä sillä taholla karsain silmin. Mutta että Lönnrotia on syytetty niin samanlaisista asioista ja niin yhteen vivahtavilla sanoilla kuin tätä nykyä syytetään hänen vähäpätöisiä jälkeläisiään sanomalehtimiehen työssä, sen harvat tietänevät.
Eräs lähettäjä J.F.B. oli pitänyt velvollisuutenaan ottaa tätä osoittaakseen, ja varoittaakseen Suomen kansaa tuosta vaarallisesta miehestä ja hänen sanomalehdestään.
Kaikesta päättäen on kirjoittaja pappismies ja kenties on hänen nimimerkkinsä monellekin tunnettu.
Ottakaamme tähän ensin näytteeksi syytös epäsiveydestä. Siihen näkyy antaneen aihetta eräs runo »Hekkalan Mari», joka on helmikuun numerossa 1836 ja jossa lauletaan rikkaan tytön sulhaspuuhista. Siinä tavataan esim. seuraavat säkeet:
»Mari sänkynsä levitti,
Paljon peittoja paneepi,
Sanoopi sanalla tuolla:
Riisu vieras vikkelästi,
Poes kintahat käsistä,
Lakki laske arkulleni,
Kengät keskilattialle,
Vilu siell' on seisoessa,
Painu tänne pakkasesta,
Siirry peittojen sisälle.»
Jääköön lukijan verrattavaksi, mitenkä likeinen on yhtäläisyys näiden säkeiden ja erään kohdan välillä muutamassa tähän aikaan paljon puheena olleessa kirjassa.
Mutta se tapa, millä senaikuinen kirkollinen kritiikki otti vastaan tämän runon, muistuttaa ainakin hyvin elävästi siitä, mitä samalta taholta on tähän aikaan sanottu samanlaisista kuvauksista.
»Tähän asti—niin kirjoittaa J.F.B.—ei yksin luonnollisille hyville tavoille ole Mehiläisessä ollut oikeata puolta. Mikä lieneekään nostanut sen sellaiseen vimmaan? Kun Lönnrot edellä mainitun runon johdosta oli sanonut, ettei siinä 'Hekkalan Mariasta lausuta sen pahempaa, ettei kyllä valitettavasti monestakin tytöstä käy pahempia lauseita' ja kun hän vielä uskaltaa lisätä: 'Melkein lukisi koko runon hälle kunniaksi, koska siinä ei voi hänen arvoansa suuresti millään