Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
et saa tässä kirkonmäellä!
–Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!– tra-la-laa!
–Lauri, päästä!
Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron ja Kaarinan nauraessa—hiukan väkinäisesti nauraessa—kirkon rappusille.
Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.
–Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.
–Äsh!—Ei se mitään!
5
Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.
–Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.
–Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi, ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta tuli sormus takaisin.
–Ja mikä oli syynä siihen?
–Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on »suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se olisi ollut misalliance—voitko ajatella!
Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin kauheaa, niin käsittämätöntä … mon Dieu, mon Dieu!
–Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään »koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa on tehty kamala pahe—ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena ollessaan otti kaikkeen siihen osaa—se on niin, että voisi—
–Ulkokullaisuutta, teeskentelyä—uh!
–En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki kristityn vaimon vaatimukset—ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja—
–Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!
–Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.—Mutta niin sääli kuin minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani Helsinkiin.
–Ei hän sinne tulisi.
–Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?
Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:
–En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut—en papankaan—mutta minä pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.
–Mitä sanot sinä, Selma?
–Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja … ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria koskaan tule meille käymään.
–Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.
–Kuinka voisin sen tehdä?
–Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.
–Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.
–Jos et sinä puhu, niin puhun minä!
–Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa. Kyllä on ollut vaikea tämä asia.
–Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.—No, ja kuinka on Oton laita?
–Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen. Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut, mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin, että kun hän on saanut jotain omaa—pappaa ei tahtonut mitenkään saada osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun hyvän, sopivan tytön… Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri, jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.
–Mikä hänen on?
–Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä kymmenvuotisesta saakka.
–Se sisäpiika.
–Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.
–Ei suinkaan—?
–Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.
–Onko poika aivan järjiltään!
–Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.
–Mutta hänhän on talonpoikaistyttö—tavallinen piika.—
–Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut, niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois…
–Tietysti, siinä teit aivan oikein.
–Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin kiivas ja intohimoinen … ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää heitä täällä silmällä…
–Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi … olen ollut näkevinäni jotain…
–Mitä, sano?
–No niin, sama se … nuoret unohtavat pian—löytävät uusia ihanteita —enfin!
–Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?
–Minä luulen, ettei hän tule.
–Nämä ovat niin vaikeita asioita—eihän meidän nuoruudessamme ollut näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai, joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja haaveita!
–Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!
–Herra Jumala, ja mitä sinne?
–Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan kansallisilla, suomalaisilla—à la Castrén, à la Lönnrot!—en