Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
päätteli:—Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu, mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.—Ja hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan, kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.
–Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella, kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.
–Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.
–Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla terveellekin.
Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:
–Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.—Ohhoh!– onpa tässä kuin Abrahamin helmassa—ja hän nauroi makeasti hupsahtaessaan sängyn untuviin.—Enpä muista, milloinka minulla olisi ollut näin pehmoiset paikat—mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee— uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.—Hyvää yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.
Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua Lönnrotille.
11
Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan, mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä, raskaasti hengittäen.
Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti, sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.
Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä, mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä. Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja elotonta.—Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni. Vai onko se totta ja pysyväistä?—Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua kohtaan mitään merkinnyt.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.