Kevät ja takatalvi. Aho Juhani
taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat sotajoukot, tuli Deus ex machina—vallesmanni—quos ego! huusi, hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi— mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia—sattuivat olemaan rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät—maksavat vähän sotavahingon korvausta ruununmiehelle molemmat puolet—tupla tienesti sille fäähundille—saako luvan olla boolia?
Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.
–Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan parasta rypälettä—rena rågen—skål!
–Ne olivat tietysti nekin humalassa?
Räjähti nauramaan vanha mies:
–Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen, josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.
–Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?
–Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista, talosta mistä tahansa,—myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa tämä—terve!
–Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.
–Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy, ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa… Leipä kasvaa kyntäjälle, touko työnsä teettäjälle!»
Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.
Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha mies hänen jälkeensä:
–Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään—mutta elä tule tyhjin suin!
Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään. Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi, heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain toisesta päästä…
–Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan … mennään nyt heti paikalla!
Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.
–Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:
–Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?
–Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin kaikkialta muualtakin?—ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen Anteron kasvoilla:—samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.
–Ei se nyt aivan sama—
–No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset tappelevat.
–Enhän minä nyt suinkaan sitä—
–Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle mitään.
Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas, yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin kuuluville kirkaisuille.
–No, kas niin—antaa heidän—ei se mitään—Antero, kuulehan, tule tänne—
Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:
–Antero, oletko koskaan rakastanut?
Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut, voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.
–Ehkä olen joskus minäkin—kuinka niin?
–Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?
Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri—:
–En tahdo tietää, ketä ja missä—ainoastaan, rakastatko nyt?
Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa niihin, ja hän aikoi jo sanoa—mutta sanoi kuitenkin vain:
–Voihan olla, kuinka niin?
–Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä… Sinä et voi nauraa minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.
–Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin tiedät…
–Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty! Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä kysyä.
Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda, että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet, että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta … he olivat käyneet yhdessä rippikoulun—samana vuonna, viime vuonna—Salaa alttarin edessä hän oli sen itselleen luvannut—ja sitten myös Heddalle viime jouluna kuutamossa hiihtäessä—tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä minä suutelin häntä—ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut kamariini—ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan ruotsia eikä ole niin sivistynyt—mutta juuri sen vuoksi minä häntä rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,—mutta minä löydän hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,– ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi—minä vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle—en huoli heidän rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien—rupean vaikka rengiksi Otolle tai kalamieheksi sedälle—kyllä me—minä tahdon näyttää…
Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista, suurta, jaloa—
–Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!
Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja virkkoi vain:
–Naimi sanoi samaa kuin sinä—
–Sanoiko Naimi?
–Hän oli samaa mieltä kuin sinä.—Ajatteletko todellakin, mitä sanot?
Että minulla on oikeus tehdä niin?
–Jos kerran häntä rakastat—
–Josko?—mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan? —ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että koski.
–Uskon,