Lastuja IV-VII. Aho Juhani
hongan kohdalla ja kuljen nyt metsäpolkua pitkin kohti kaikkisuuden korpea enkä tiedä enkä tahdo tietää, minne se päättyy— niinkuin ei kukaan tiedä, missä on metsäpolun loppu. Mutta sen jo tiedän, että se suurille, rauhaisille saloille saattaa, jos vain sitä osannen oikein kulkea enkä muille poluille poikenne.
Jos poikennenkin—sinne, hyvät haltiani, minut ohjatkaa!
Suurten valtateiden varteen hautasivat ennen muinoin vanhat roomalaiset vainajansa, ettei olisi heillä ikävä yksin olla. Minä soisin saavani levätä kahden metsäpolun risteyksessä, missä jänönen ohi kuukkii ja orava käpy suussa hyppelee ja lintuparvi juosta piipertelee ja onnelliset ihmiset käsi kädessä astelevat eivätkä aavista, että siinä on se, joka heidän onnestaan iloitsee.
PAHAN OMANTUNNON PUU
Se oli suuri, tuuhea kuusi, oksat maata viistättäen. Se seisoi vähän matkaa ikkunastani, koivujen keskellä huvimetsässä, aivan ajotien vieressä. Kun aamusilla nousin ja katselin ulos, en voinut olla sitä näkemättä; aina pisti se siitä ensiksi silmääni. Kun illalla viimeksi pistäysin pihalle, kuumotti se pimeästä ja kammotti kuutamolla. Noustessaan sattui kuu aina sen taakse ja teki sen isoksi ja aavemaiseksi, ja tahtienkin silmissä oli, niiden sen havujen läpi tuikkaessa, ilkkuva ilme.
Lapsena se minua pelotti, ja minä kiersin sen aina kauatse, luullen sen alla peikkojen piilevän. Kun vanhempana menin luvattomille retkille, varoitti se minua huminallaan, ja kun niiltä palasin, niin sen moite kohisi korvissani. Minusta tuntui, niinkuin olisi sen sisässä aina ollut joku minua vakoilemassa.
Se ei koskaan lakannut humisemasta. Myrskysäällä kaikui sen ääni yli kaiken muun metsän, ja kun puutarhalehto sen ympärillä iltatuulessa hellästi kuiskaili, oli kuusen puhelu kuin kaukaista, tyytymätöntä huminaa. Tyynelläkin, kun eivät muut puut vielä tuulesta mitään tienneet, luulin minä kuulevani sohinaa sen sisästä. Ja vaikka olisi lehto kuinka lempeästi helottanut illan ruskossa ja solkikoivut lämpiminä kesäpäivinä kuinka onnellisina seisoneet, aina se oli synkkä ja musta ja murhemielinen. Kesällä peittyi se kyllä puoleksi lehvien taa, mutta kun lehdet karisivat ja talvi tuli, esiintyi se entistään uhkaavampana.
Ja kuta enemmän minä elin, sitä enemmän näytti se minua uhkaavan. Joka talvi kävi se yhä kolkommaksi, hautoi kostoa, oli kuin olisi kaihomieltä kantanut. Se näki kaikki, tiesi kaikki ja kaikesta moitti. Ja minä aloin pelätä, että kerran se vielä päälleni kaatuu ja minut alleen hautaa.
Elin siinä salaisessa toivossa, että siihen kerran ukkonen iskee. Mutta ukkonen murskasikin uuden viiritankoni ja vei palan huoneeni seinästä, ja kuusi puisteli vain kuin ilkkuen turkkiaan. Toivoin, että syysmyrskyt sen kerran kaatavat ja sillä siitä pääsen. Mutta kun myrsky lakaisi koivuja maahan sen ympäriltä, niin silloin se vasta alkoikin oikein elämöidä ja taivasta havuisella hännällään hutkia. Se karjui kuin vimmastunut jalopeura, ja minä pakenin perimmäisiin huoneisiin.
Käskin kaataa sen maahan, ja palkkasin miehiä sitä hakkaamaan, mutta ne keksivät salaisia merkkejä sen kaarnassa ja sanoivat sitä karsikoksi ja vainajain puuksi, ja että kosto ja onnettomuus sitä kohtaa, joka siihen koskee.
Silloin minä itse kävin sen kimppuun ja koloin sen salaa keväällä mehujen aikana. Mutta syksyllä seisoi se kahta kamalampana, komotti kuin aave, ja sen kuivuneet oksat ritisivät ja rutisivat, minulle rauhaa antamatta. Vimmoissani iskin minä kirveeni sen kylkeen ja hakkasin, kunnes uuvuin ja tuli yö, enkä ollut saanut sitä puoleksikaan poikki.
Mutta yöllä nousikin myrsky ja kaatoi sen maahan jyminällä, että luulin tanteren halkeavan ja huoneeni siihen suistuvan.
Riensin aamulla ulos viholliseni kukistumisesta riemuitsemaan. Siinä se vihdoinkin makasi suullaan maassa, ja minä katkoin sen kuivia oksia, ajatellen sitä komeata kokkoa, minkä niistä tekisin. Ilkuin sen viimeinkin voittaneeni.
Mutta kun minä katsahdin ympärilleni, näin minä, että suuri kuusi oli kaatunut kymmenien pienempien keskeen, joita en ollut ennen huomannut. Niitä oli siinä kokonainen pikku metsä, suuren kuusen kylvämiä ja sen suojassa kasvaneita. Itsepäisinä, äreinä ja ohdakkeisina seisoivat ne siinä, niinkuin olisivat uhanneet.
Yhdestä kiusasta pääsin, sain kymmenen sijaan, jotka törröttävät edessäni aamuin ja illoin, jotka soittavat samaa säveltä korviini kuin isänsä ennen. Se on kuin kokonainen kuoro paholaisia, jotka pitävät pahat tekoni kuuluvillani ja laulavat minulle kaikista teoistani ja toimistani, ettei vain yksikään minulta unhottuisi.
En pääse niistä koskaan elämässäni, en saa niitä koskaan hävitetyksi, minun täytyy antaa niiden siinä hyötyä ja rehoittaa. Ja minä olen varma siitä, että kun minut tästä kerran multaan viedään, niin pystytetään niistä hautauspäivänäni kunniavartio kirstuni ympärille. Ja kun hyvät ystävät tietysti tahtovat antaa minulle jonkun muiston kotipaikastani, jonkin muiston tuonelan tielle, niin istuttavat ne niitä haudallenikin humisemaan—pahan omantuntoni puita.
TUOMIOKELLO
On hiljainen, talvinen, kuutamoinen yö. Tippuu lunta alahisilta taivahilta, ja lumihiuteiden läpi paistaa sappinen kuu.
Maantienvarren Jussi Huttunen on pistäytynyt pihalle pirtistään ja käynyt yhdellä tiellään hevoselleen heiniä heittämässä. Hevonen on alkanut niitä purra rouskutella. Mutta yht'äkkiä on se lakannut puremasta ja kuulostanut. Sitten on se taas alkanut rouskuttaa, mutta taas pysähtynyt ja kuulostanut uudelleen, ja silmä on pimeässä vihreälle välähtänyt. Jussi on ajatellut, että mitähän se siinä, ja on pannut tallin oven kiinni ja lähtenyt menemään pirttiin.
Mutta silloin kuulee hän sen itsekin. Se on joku kellossa ajava, maantiellä kaukana, toisella puolen järven. Kenellähän lienee niin isoääninen kello? Tuntuu ajavan alas mäkeä aika vauhtia, koska niin remputtaa. Saapas nähdä, kääntyykö tienhaarassa isoa maantietä, vai lähteekö tännepäin kirkkotietä?
Tännepäin se kääntyy… Ei ole tämän pitäjän herroilla kellään sen äänistä kelloa. Maantienvarren Jussi tuntee kaikki oman pitäjän aisakellot… Sehän mölisee koommin niinkuin jokin ruokakello… Lienee joku pitkän matkan täkäläinen.
Ja oli siinä vähän muutakin outoa tuossa tulijassa ja sen kulussa. Jussi tunsi kaikki tiet ja tienkäänteet ja mäet, ja tiesi, että sillä paikalla, mistä sen ääni nyt kuuluu, on vastamäki, pitkä, jyrkkä törmä, jota ei tavallinen ihminen juosten aja. Mikä hurja lieneekin, joka ajaa laukalla vastamaatkin?
Eikä se kuitenkaan tunnu siltä kuin laukalla ajaisi. Pikemmin se silloin lähenisi. Se soipi myöskin liian säännöllisesti vuoroin kumpaankin laitaan eikä niinkuin tavallisesti aisakellossa, jossa kieli aina sattuu vain yhteen laitaan.
Ei se ikinä ole oikea aisakello… Nyt se yht'äkkiä lakkaa soimasta, lakkaa kolmeen läppäykseen kuin kirkonkello jumalanpalveluksen loputtua. Ei kuulu mitään koko maailmassa, lumi putoilee vain, ja ruuna alkaa taas rouskuttaa tallissa.
Olipahan mikä oli … ei tainnut olla mikään … saattoivat uniset korvat vain valehdella. Jussille tulee vilu paitahihasillaan, ja hän menee tupaan ja heitäikse vuoteelleen.
Mutta tuskin on hän silmänsä ummistanut, kun koira kavahtaa pöydän alta ja töyttää ulos ja alkaa ulvoa. Samassa kuuluu avonaisesta ovesta kellon ääni entistä selvemmin. Jussi sukaisee turkin ylleen ja kengät jalkaansa ja menee ulos. Rakki vuoroin haukkuu ja vuoroin ulvoo ja juoksee tallin taa, palaa sieltä häntä koipien välissä ja vikisee, sitten taas rähisee maantielle päin.
–Vaiti—Sht!
Nyt se soipi aivan kuin kirkonkello:
–Pim! Pim! Pom, pom!—Pim, pim! Pom, pom!—Pim pom!—Pim pim peli pim!
Soipi milloin harvasteeseen, milloin nopeasti laidasta laitaan, milloin läpäten kuin tanssin tahdissa, kuin polkan tahdissa.
Mutta eihän kuka voi ajaa kirkonkello aisassa! Kenen aisa se semmoisen kellon kestäisi! Ei se ole oikea ajaja … muu ajaja mikä lie … ja mikä lie tuo säppikin kuun ympärillä…
Se