Lastuja IV-VII. Aho Juhani
mukaamme, ja ilta päättyi Kämpissä yhteisillä illallisilla, joissa puheitakin pidettiin.
Ja nyt tekee yhteinen ystävämme Yrjö Antman affäärejä kahta suuremmalla innolla. Joka päivä tekee hän meille selkoa uusista yrityksistään ei ainoastaan niiden pääpiirteissä, niinkuin ennen, vaan yksityiskohdissakin. Ja usein unhotamme mekin—minkä hän itse on aikoja sitten unhottanut—että tässä on vain kysymys kuvitelluista affääreistä. Me olemme vähitellen tulleet kuin osakkaiksi hänen liikkeessään, ja meistä on erinomaisen suuri tyydytys tietää, että jos olisimme ostaneet sen ja sen osakkeen tai paperin siitä ja siitä hinnasta, olisimme sen sillä ja sillä kertaa myytyämme ansainneet niin ja niin suuria summia. Tupakkatunnilla virastossamme ei puhuta muista kuin numeroista, savukiemurat, joita puhaltelemme, ovat nollia ykkösten perässä, ja me itse olemme ykkösiä. Usein ilmaisevat savunollat satoja tuhansia, välistä miljooniakin.
Yhteinen ystävämme Yrjö Antman tulee pian maksamaan velkansa, ja hän on jo saanut takaisin luottamuksen itseensä. Hän on vakuutettu sitä, että hän on suurin liikemies Suomessa, tai että hän ainakin olisi voinut siksi tulla, jos nuoruudestaan pitäen olisi saanut kehittää luontaisia taipumuksiaan. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun hän ja me olemme tässä vielä vähän aikaa »harjoitelleet», ei tiedä, ehkä saatte vielä kerran kuulla puhuttavan uudesta yhtiöstä »Yrjö Antman ja kumpp.», joka harjoittaa todellista liikettä, ostaa ja myy ja välittää ja vaihtaa.
WILHELMIINA WÄISÄNEN
Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan, ja muu selveni minulle vähitellen matkan varrella.
Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitsi silmin ja kasvonilmein kuin anteeksi, että hän tässä näin rehentelee … ne on hänen nämä kamsut, mutta kyllä hän ne … kyllä tässä sopu sijaa antaa—mutta kun ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:
–Eipä se tullutkaan, hyväpä, ettei tullutkaan, niin sovitaan tässä paremmin.
Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan, ja nähtävästi oli hänen suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä sill'aikaa, kun Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. »Tuo sinä, Manta, tämä hattuaski ja tämä parasolli … eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia, ei sillä väliä, jos jääkin». Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin täpärällä, että on joka kadunkulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää epämukavassa asennossa polvet koukussa leuan tasalla.—»Kun ei vain myöhästyttäisi!»
Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja, mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin: »Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors».
Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä, varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan pukuunsa—parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänen jo rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan ja ummistaen hetkeksi silmiään— ollaan näet yöjunassa—kun hän yht'äkkiä säpsähtää—junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai ilmankin—näyttää muistavan jotakin—tulikohan se mukaani—eihän vain rutistune!—paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai kapsäkkiin?—eihän vain pudonnut parasolli!—ja kaivelu ja selailu alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ettei hän ole aikaansa turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineisiin, haukottelee tuimasti, kyhnähtää kyljelleen ja nukkuu samassa.
Конец ознакомительного фрагмента.
Текст предоставлен ООО «ЛитРес».
Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.
Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.