Lastuja IV-VII. Aho Juhani
tämä kaikki meidän kesken! En tahtoisi, että vaimonikaan saisi tietää.
–Mutta missä olet oppinut kirjanpidon?
–Käväisin kurssin, se on välttämättömän tarpeellista, jos vähänkään tahtoo … olisi hyvä jos tekin…
Sillä miehellä on tarmoa, hän tulee varmaankin vielä menemään pitkälle… Kukas olisi uskonut, että yhteinen ystävämme Yrjö Antman, jolle kaikki pyrkivät vähän nauramaan ja jolla oli se maine, että hän on hiukan »originelli», kaikessa hiljaisuudessa ansaitsee sata prosenttia!
Tietysti ei kuitenkaan kauan pysynyt salassa, että Yrjö Antman teki affäärejä ja ansaitsi rahaa kuin roskaa. Tieto otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa niissä piireissä, joissa harrastettiin kansallismielisen affäärielämän elpymistä, ja hänen arvonsa merkittiin pian viisillä numeroilla Kansallisen Klubin totipöydissä. Hänen törröttävä tukkansa oli kuin kultainen sädekehä pään ympärillä. Niitä oli siihen aikaan monta, ja on kai nyt vielä enemmän, jotka levittävät samanlaista kullankeltaista loistoa ympärilleen, ja merkiksi siitä, että hänet oli huomattu, ja kehoitukseksi siihen, että hän »pitäisi kartuusia vireillä», valittiin hänet tilintarkastajain toiseksi varamieheksi—oliko se nyt Pohjolan vai Suomen vai jonkin muun rahaisen Sammon vuosikokouksessa.
Mutta lienee hän jo ollut rikaskin, hänen elämästään ja niistä rahoista, joita hän liikutteli, ei sitä kuitenkaan olisi huomannut. Hän eli yhtä vaatimattomasti kuin ennenkin, oli melkein kitsas, niinkuin pieneen palkkaansa nähden oli ollut pakotettukin olemaan. Olisi hän meidän mielestämme kuitenkin saanut meille köyhemmille miehille silloin tällöin tilata jonkin »punssin» tai »liköörin», olisi saanut ostaa itselleen uuden lakin ja vaimolleen uuden hatun. Mutta itsepähän parhaiten tiesi.
Ja hän tiesikin. Hänellä oli omat aatteensa siitä, miten liikoja rahoja on käytettävä.
–Jos minä kerran rikastuisin…
–Johan alat…
–Jos minusta kerran tulisi miljoonamies…
–Olethan hyvällä alulla.
Hän myhähti, mutta katseli meitä samalla epäluuloisesti, niinkuin ei olisi oikein tiennyt, teimmekö pilaa vai ajattelimmeko todellakin niin.
–Sanon, että jos olisin rikas, niin kyllä tietäisin! Mahtanee olla ihana tunne, kun saa varat, jotka on nerollaan koonnut, jättää jälkimaailmalle johonkin isänmaalliseen tai hyväätekevään tarkoitukseen. Koota se salainen ajatus mielessä, siitä kuitenkaan kenellekään hiiskumatta! Minua ei pidetä minään, minua ehkä ylenkatsotaankin, ei luulla minusta mihinkään olevan, en loista, en häikäise, en ole puhuja, en poliitikko, en kuuluisa kirjailija enkä taiteilija, olen vaan tavallinen työmies, joka hiljaisuudessa puita pinoan. Minua luullaan ehkä saituriksi, ehkä aineen orjaksi. Ja yht'äkkiä avataan testamenttini! Satojatuhansia yliopistolle, satojatuhansia Kirjallisuuden ja Kansanvalistusseuroille! Se olisi ihanaa!
Hän hypähteli, käännähteli lattialla. Ja hänelle omituisella ajatusten keikauksella jatkoi hän:
–Ajatelkaas, jos Snellman olisi ollut rikas, miljoonamies! Mitä hän olisikaan saanut aikaan! Ei muuta kuin paukuttanut vain ja komeissa vaunuissa ajanut! Se olisi mennyt vallanpitäjäin päähän, suuriinkin vaikuttanut toisin kuin köyhän rehtorin ja palkattoman dosentin sana…
–Ja konttoristin!
–Niin, sanopas muuta, konttoristin! Miksei aloittanut omaa liikettä mies, joka oli sellainen finanssinero, sen sijaan, että istuu toisen pulpetin takana! Ei istuttaisi suomalaisuuden asiassa siinä, missä yhä vielä istutaan, jos suuret miehemme ihanteellisuutensa ja aatteellisuutensa ohella olisivat olleet käytännönkin miehiä.
Ja kun hän innostui kuvaamaan tätä ihannettaan suuresta miehestä, ei siitä tahtonut loppua tulla. Ilta siihen aina kului. Mutta kaupungilla alettiin yhä yleisemmin kertoa, että Yrjö Antman oli jo niissä varoissa, että ajatteli lahjoitusten tekoa isänmaalleen.
Mutta monet ovat vastukset voitettavina, ennenkuin tullaan rikkaaksi ja suureksi mieheksi, ja monta on kärsimystä kärsittävänä. Usein oli Yrjö Antman alakuloinen, jopa epätoivoinenkin tekemistään huonoista asioista. Kuta laajemmalle hänen asiansa levisivät ja haarautuivat, sitä vaikeampi nähtävästi oli niitä hoitaa ja sitä suuremmat olivat tappiot, kun niitä sattui. Eihän se ollut meistä oikein affäärimäistä, että hän niistä kertoi, mutta olimmehan hänen ystäviään ja tovereitaan, ja miksei hän olisi meille sydäntään kevennellyt, kun se näytti häntä niin helpottavan. Oli kuin ei hänellä olisi ollut täyttä tyydytystä ilman. Varsinkin kirjanpito näytti tuottavan hänelle vaikeuksia. Siinä oli salaisuuksia, joiden perille hän ei koskaan sanonut pääsevänsä. Ja siitä hän valittamaan—sekin yksi hänen lempiaatteitaan—ettei ollut saanut nuoruudestaan pitäen tälle alalle antautua. Mitä hyötyä oli hänellä esim. klassillisista kielistä ja sen semmoisista, joihin oli suurimman osan parasta oppiaikaansa tuhlannut? Olisipa hän saanut liikemiessivistystä, olisipa oppinut uusia kieliä—mikä etu se nyt olisi ulkomaista kirjeenvaihtoa hoitaessa!
Ulkomaista kirjeenvaihtoa? Hän teki siis asioita ulkomaillakin! Niin, hän välitti, oli asiamies, osti ja myi … hm … niin, hiukkasen, hiukkasen!—Mutta sitä emme saaneet tietää, mitä hän välitti ja mitä olisi tahtonut voida vielä paremmin välittää.
–Kun et ota konttoristia?
Hän vähän hämmästyi, kävi kuin näpeilleen aivan aiheettomasti, niinkuin useinkin tapahtui ja johon emme syytä arvanneet. Sitten purskahti hän nauramaan yhtä aiheettomasti.
–Eihän nyt toki… mitäs minä…
–Auttaisinhan minäkin mielelläni Yrjöä, virkkoi hänen vaimonsa—me olimme näet taas hänen luonaan pienellä tuutingilla—mutta hän tahtoo tehdä kaikki itse. Istuu myöhään yöhön ja laskee ja kirjoittaa. Tuskin on virastosta tullut, kun jo uppoo kirjoihinsa. Minä en saa muuta kuin joskus vain kuulla: »ne ovat hyviä affäärejä ne leveranssit… nyt nousevat laivarahdit ulkomailla, pitäisi nyt olla laivaosakkeita».
–Ethän sinä, mitäs sinä nyt … ethän kuitenkaan ymmärtäisi.
–Se on isoissa asioissa tämä Yrjö … se alkaa kai kohta olla oikea pomo, rikas.
–Onko hän todellakin rikas? kysyi rouva uteliaasti.
–No aivan varmaan! vakuutimme me. Hän on rikkaampi kuin yksikään meistä.
–Mutta miksi me, Yrjö, sitten elämme niin niukasti, jos kerran olemme rikkaita? kysyi rouva mieheltään. Olisi niin hauska vähän tuhlata, matkustaa ulkomaille…
Hän ei vastannut suoraan siihen, olivatko he todellakin rikkaita, mutta aloitti sen sijaan yhden noita lempiluennoitaan affääriperiaatteistaan, joiden esittäminen näkyi tuottavan hänelle suurempaa tyydytystä kuin niiden käytäntöönpanon tulokset. Hän muistutti siinä rotukoiraa, jota huvittaa ajo enemmän kuin saalis.
–Katsos, ystäväni, sanoi hän suojelevalla, vähän nuhtelevalla äänellä: affäärimies ei koskaan tiedä, mitenkä rikas hän on tai onko hän ollenkaan rikas. Hän luulee olevansa soliidi, mutta yht'äkkiä muuttuvat konjunktuurit, ja hän huomaa itsellään olevan passiivia enemmän kuin aktiivia. Oikea affäärimies ei rasita liikettään yli sen budgetin, minkä hän kerran on tehnyt. Tämän säännön laiminlyöminen se on, joka on ajanut kumoon niin monen kauppahuoneen. Varmallakin pohjalla seisovat liikemiehet, jotka ovat olleet kyllin heikkoja antaakseen vaimojensa ja tyttäriensä tuhlata…
–Enhän minä nyt oikeastaan tuhlata,—keskeytti rouva,—kunhan nyt vain hiukankaan…
–Niinpä niin, sama se, paljonko vai vähän … yksi ainoa puuttuva pennikin voi olla se kivi, joka keikauttaa junan radalta. Se on kuin ruostepilkku, joka laajenee, jos ei sitä heti poisteta. Miljoonaliikkeissäkin etsitään tileissä yhtä ainoaa penniä, vaikka vuosia menköön. Ei, meidän täytyy toistaiseksi elää minun palkastani. Se on meitä varten ja liikkeeni tulot—otaksuttuna tietysti, että niitä on—ovat