Lastuja IV-VII. Aho Juhani
ja harppasi syrjään, naristen ja ikeniään näyttäen. Vanha kettu kavahti eteen, etujalat sujoina, maha maassa ja häntä leimuavana liekkinä. Toinen harisi vielä äkäisemmin, näykkäsi purrakseen, ja kun Mikko mistään huolimatta yllätteli yhä ystävämmäksi, puraisi neito vanhaa miestä suojattomaan paikkaan, niin että valitus pääsi puraistulta. Mieletönnä kivusta täytyi hänen käydä polttoa nuolemalla sammuttamaan … narttu oli samalla kadoksissa … ja kun hän siitä vähän tointui, kuuli hän rauskauksen metsän rannasta, näki kaksi koirasta siellä kohti laukkaamassa ja ennätti parahiksi kaapaista kivelle, kun nämä jo sen ohitse pyyhkäisivät, toinen toiselta puolen.
Nämä olivat kadottaneet jälen ja iskivät sitä etsiessään yhteen. Siitä syntyi tulinen tappelu kiven ympärillä. Luitaan myöten laihtuneet kosijat kävivät toistensa kimppuun ulinalla, rähinällä ja repivät toisiaan niin, että karvat pölisi. Narttu, joka oli piiloutunut kiven alle, ilmaantui sieltä taistelua ihailemaan, höyläkehteli siinä ympärillä, niinkuin olisi tahtonut joka puolelta nähdä ja iloita siitä, mitä näki. Kuta kiihkeämmäksi tappelu kävi, kuta enemmän hanki punotti, sitä vilkkaammin häntä heilui, sitä riemuisammin hän tanssi ympärillä.
Vihdoin päättyy kahakka. Toinen on joutunut alle ja toinen sitä häristen kurkusta lumeen painaa. Vasta sitten, kun ei voitettu hievahdakaan, kun makaa kuni kuolluksissa hangella, päästää hänet toinen, kyyditsee menemään ja ottaa omaksensa valloittamansa neidon, joka edessä kiemaillen houkuttelee hänet metsään takaisin.
Vanha kettu on seisonut kivellään sitä näytelmää katsomassa, ja kovin se hänen mieltään kääntää ja sydäntä etoo ja inhottaa. Hyi! tuhkaisee hän sieramistaan. Pthyi! sylkäisee hän, ja hänen karvaista turkkiansa puistattaa. Kuinka se on typerää, rumaa ja äitelätä! Ja hänkin on semmoiseen menoon osaa ottanut, semmoista tapoinaan pitänyt, siitä ilonsa löytänyt ja sitä iloaan takaa ajanut! Onko se elävistä älykkäimmälle soveliasta? Kuinka ei hän sitä ennen ole huomannut? Missä on ollut hänen järkensä, että on semmoista hulluutta harjoittanut? Missä siveyden tuntonsa, ettei sen saastaisuus ole hänelle ennen selvinnyt?
Hän pudistaa turkkiaan, niinkuin tahtoisi nahan ruumiistaan pudistaa. Inho itseensä ja inho koko tähän elämään tympäisee häntä. Tympäisee koko tämä seutu, jossa sellaista elämää pidetään. Se on vasta alulla, tämä on vasta kiimakauden ensimmäinen yö, ja sitä tulee jatkumaan siihen saakka, kunnes kuu lakkaa paistamasta. Kuta enemmän kuu suurenee, sitä hurjemmaksi mellastus käy. Ei täällä tule saamaan päivän lepoa, ei yön rauhaa. Mistä minä tiedän, milloin joku hurja nartun hurtta taas kimppuuni käy, milloin kaiken maailman nulikat niskaani karkaa! Pois lähden! päätti hän oikeutetun vihan ja loukatun mielen kiukulla. Pois lähden koko paikkakunnalta, juoksen suoraan jotakin ilmaa kohti, sama se mitä, ojennan yhteen suuntaan, en kierrä, en kaarra enkä jäljelleni katsahda … päätynenpä sitten minne päätynenkin. Heti paikalla lähden!
Ja minkä hän oli pikaisesti päättänyt, sen pani hän pikaisesti toimeen. Loikkasi pitkän laukan kiveltä ja jatkoi samaan suuntaan, siinä sen kauemmin virkailematta. Juoksi ensin sen, mitä oli tähteenä tästä yöstä, juoksi koko seuraavan päivän ja yön, saapuen yhä oudommille ja tuntemattomammille maille, kuta kauemmaksi tuli. Oli hän joskus ennenkin ystävätä etsiessään näin yhteen menoon juossut, mutta ei koskaan näin yhteen suoraan, kupeelleen katsomatta, jäljilleen peräytymättä. Ja kun oli omasta päätöksestään näin jonkin aikaa kulkenut, kulki hän lopulta, niinkuin olisi häntä joku vetänyt ja toinen työntänyt jotakin varmaa matkan määrää kohti. Houkutuksia oli tiellä, ja kiusauksia hän kohtasi, mutta ei hän niistä huolinut. Monet nartun jäljet olivat poikkiteloin ja pitkinpäinkin tiellä, mutta ei hän niiden tähden suunnastaan poikennut.
Jo oli outo, ennen tuntematon tuores ilma vähän aikaa vastaan tuoksahdellut, niinkuin sulan veden henki, kun hän eräänä iltana yht'äkkiä näki kallioiselta kukkulalta edessään aavan, lumisen ulapan, jommoista ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hyvin kaukana oli matala maa kuin metsän ranta, mutta kahden puolen sitä ei näkynyt muuta kuin lunta ja taivasta.
Pani Mikko merkille maan suunnan, ja kun aurinko laski ja kuu alkoi valaista, lähti hän outoa maata kohti juosta vikittämään jättäen kuin viivottimella vedetyn jäljen peräänsä lumiselle kentälle.
Sinne vei jälki eikä ole sen nähty sieltä takaisin tuovan. Sillä luvattuun maahansa katseli vanha Repolainen kiviseltä kukkulalta meren rannalla ja pääsikin sinne. Eikä ole maata sen vertaista maailmassa kuin kaukainen saari meressä. Ihana on siellä asua, ja rieska ja hunaja siellä vuotaa. Kallioinen saari kasvaa manteren puolella sakeata metsää ja marjan varsikkoa, missä pesivät teeret ja metsäkanat. Kivikkoa ja kalliota on meren puoli, missä hautovat lokit ja tiirat ja haahkat ja telkät ja koskelot. Ja jäniksiä on ja on rasvaisia käärmeitä, ja tuon tuostakin heittää aalto rannalle kalan raadon, usein ketun itsensä kokoisen. Kalaa on, ja on lihaa ja munia yltä kyllin, eikä ole ketään muita näitä eväitä jakamassa.
Voi, kuinka täällä on hyvä olla ja elellä raittiin ilman hengessä, jossa ei ole koskaan liian lämmin eikä koskaan liian kylmä!
Siellä hän nyt vanhuutensa päiviä viettää, eikä ole hätää hampaan tylsymisestä, kun ei ole, ketä vastaan niitä tarvitsisi hioa. Lihoo vain ja antaa turkkinsa tuuhistua.
Usein istuu hän kesäisinä päivinä, kun aurinko lämpimästi paistaa ja lounaistuuli viileyttä liehtoo, korkeimman kallion huipulla ja katselee meren väikettä ja ohi purjehtivien laivain valkealle paistavia purjeita. Lämmin on sileä kaiho, täysi on vatsa ja mieli tyven ja tyytyväinen. Tulee hän silloin tämän maailman menoa mietiskellessään kysyneeksi itseltään, mistä hyvästä kaikki tämä maallisen onnen ja tavaran siunaus hänelle, kaikkien hylkimälle, yht'äkkiä tuli osaksi? Millä oli hän sen ansainnut, minkä palkaksi se hänelle annettiin? Kun muut raukuen kurjia rantoja juoksevat, hiiriä ja sammakoita pahimman nälkänsä sammutteeksi syöden, kun koirat vainuaa ja myrkky ja jalkarauta vaanivat, hän hienointa ravintoa pureksii ja kesät talvet rauhassa astelee ja kenenkään ahdistelematta—miksi on hänen niin ylen hyvä ollakseen?
Usein kysyy hän sitä itseltään, ja kun ei ole muita, jotka vastaisivat, vastaa hän itse:
–Siksi se on annettu minulle kaikki tämä, etten nartuista välittänyt, että tein heistä tiukan eron, että pysyin erillään viettelijäin parista ja muun metsänväen himoista ja haluista ja sukuni kevätkisoista. Siitä hyvästä se minut tänne johdatti, sentähden se minut tänne toi, etten oikealta tieltä poikennut. Sentähden on täällä loppumaton riistan vilja, sentähden on kesä niin pitkä ja viileä ja talvi niin lyhyt ja lauha, ja sentähden eivät muut tänne tietä löydä, etteivät tee niinkuin minä tein.
Ja suu vetäytyy viekkaaseen hymyyn, ja hän kellähtää kyljelleen lämpimälle kalliolle ja oikaisee koipensa herttaiseen lepoon ja iskee tuttavallisesti silmää auringolle, joka on hänen ainoa toverinsa ja ystävänsä, eikä hän toista tarvitse, ja joka suopi niin hyvää tämmöisille vanhoille veitikoillekin eikä lue heille viaksi heidän vanhoja syntejään, kun he kerran itsensä totisesti parantaa tahtovat.
Kerran vuodessa, kun on ilmassa kevättä ja kiimaa ja kaukainen manner salamyhkäisenä häämöttää, yhdyttää hän itsensä sinne päin katselemasta ja kysymästä itseltään, olisiko vieläkin parempi ollakseen, jos sieltä nuori ketun tytär ketteränä kaarena tänne päin juosta vikettelisi? Ja vähän aikaa mietittyään vastaa hän itselleen, että jos hän semmoisen näkisi, pois hän sen ajaisi, tieltä käännyttäisi ja takaisin kyyditseisi. Erakkona hän täällä elää tahtoo. Vakavana vanhanapoikana kuolinpäiväänsä kellehtiä.
VARIKSET
Me tunnemme hänet kaikki, variksen, poroporvarin lintujen yhteiskunnassa, olemme kuulleet hänen äänensä, joka raakkuu meitä vastaan joka metsiköstä, nähneet hänen pukunsa, tuon aina yhtä muodikkaan mustan takin ja nuo aina yhtä likaisen harmaat liivit ja housut.
Se on hän, joka hallitsee lintujen nykyistä maailmaa, joka antaa sille värityksensä ja painaa siihen leimansa.