Lastuja IV-VII. Aho Juhani
antaa tietää, missä hän itse kulki.
Oli kuutamoinen yö, ja metsä oli hiljainen ja maat uinuivat, mutta ilmassa oli hääilojen enteitä ja havun neulan lemua ja hongan tuoksua.
Pääsi toinen ulvahdus, vielä kaihoisampi kuin ensimmäinen, mutta ei tullut vastausta siihenkään. Vasta kun hän kolmannen kerran ilmaisi mielialansa, vastasi yö ja vastasi yhtä aikaa kahtaalta jostakin tuolta vainioiden takaa.
Mutta ei se ollut etsittävän ystävän yhtymämerkki, oli kahden toisen kaihomielisen Mikon kosintahuuto. Ne olivat rakkauden retkillä nekin, samoilla asioilla, mutta eivät näkyneet vielä hekään omaansa yhtyneen. Ei vastaa neito urhojen huutoon, vaikka ne kuulee ja niitä seurailee ja lähitienoilla pysyttelee, antaa vain etsiä ja ikävöidä. Jälkiä myöten se on löydettävä, omin voimin kiinni otettava.
Hän pisti pieneen lyhyeen laukkaan metsäpellon poikki mennessään. Sen keskelle ehdittyään ja ojan yli hypätessään tunsi hän yht'äkkiä jotakin tuttua sieraimissaan, pysähtyi, pyörähti ympäri ja vainusi, häntä komeana kaarena ilmassa, ottaakseen selkoa siitä, mistä tuli tuo suloinen tuoksu, ja loikkasi sitten pitkin askelin, niinkuin ei olisi jaloissa ikinä leiniä ollut, pellon yli sen perimmäiseen nurkkaan.
Siitä se oli kulkenut nuori neitonen, tullut metsästä, hiipinyt ojan pohjaa, pistäytynyt aukealle, pyörähtänyt muutamia kertoja kantapäillään ja puittanut takaisin metsään.
Hypähti sydän vanhan herran rinnassa, kun hän huomasi, että täällä se on kulkenut, täällä hiiviskellyt ja saattaa olla saavutettavissa minkä näreen juuressa tahansa. Noilla toisilla, niillä ei ole aavistustakaan immestä, minulla yksin on jälki tiedossani. Kun muut ilmaan houkuttelujaan huutavat, ja kun neito niitä kuuntelee, tulen minä takaa, hiljaa hiivin, yllätän ja omakseni otan. Vanha on viisas, vaikkei olekaan väkevä, hammas on tylsä, vaan järki terävä, tuntee ketutarten tavat ja ne saavuttaa, vaikkei kestäkään kintut penikkain kanssa kilpaa juosta.
Lähti Mikko jälkeä noutamaan ja niin oli varma siitä, että siinä se on hänen omansa juossut, että alkoi uutta onneaan mielessään kuvailla. Nuoren vaimonsa hän voittaa, pesä hietaiseen harjuun yhdessä kaivetaan,—tietää hän paikankin, jonne ei kukaan muu osaa—siellä penikkain kanssa piehtaroidaan poutaisina päivinä, yhtenäistä iloa pidetään kesäsydän runsaiden ruokain ääressä, vesilintujen poikasia lampiloista ja luhtaniityiltä väijytään.
Keveästi nousi vanhan ketun jalka ja aina astui hän entiseen jälkeen, ettei tietäisi toinen tuleva nartun tästä juosseen. Silloin tällöin pisti hän turpansa maahan, nauttiakseen jäljen tuoksusta tuoreella lumella; ja kuta pitemmälle hän kulki, sitä uudemmalle se oli ja ihanammalle.
Mutta silloin sattui sieraimeen jotakin, joka nosti karvat niskassa pystyyn ja päästätti vaistomaisesti suusta äreän äänen kuin kirouksen. Siinä oli yht'äkkiä toinen ennen häntä jälkeen yhtynyt ja lähtenyt sitä seuraamaan… Sen minä nujerran, vaikka kuinka äkäinen olkoon, aina minä yhden kanssa suoriudun, aina yhden penikan laudalta lyön! Ja nyt lähti hän täyttä laukkaa mäen rinnettä alas.
Mutta mäen alla, juuri järven rantaniitylle päästessä yllätti hänet uusi hämmästys. Siinä oli vielä toinenkin jälki, joka oli aivan äsken kahteen edelliseen yhtynyt ja kaikki kolme olivat täyttä laukkaa laskeneet jäälle päin, naaras nähtävästi vain vähän edellä, koska ei ollut ero iso jälkien tuoksu voiman. Ei ollut enää toivoakaan hänen yksin omistamisestaan.
Ei lähtenyt jäälle jälkeen vanha kettu, rantapajukon reunaa päätyi astelemaan, häntä melkein maata viistäen. Raskaalta tuntui askel, mieli meni hajalleen, tuli mutkia matkaan. Oli kivi rannalla, sen päälle hypähti, töksähytti hännän juuren lumeen ja vaipui, pää kallellaan ja silmät ristiin tuijottaen, alakuloisiin mietteihin.
Mitä miettii vanha mies? Miksi keskeytti matkansa? Miksi ei käy onnensa tietä astumaan, vaikka oli jo saanut sen päästä kiinni?
Valoisat olivat äsken muistot, nyt tunkevat mustat mieleen.
Semmoisia ne ovat, nartut, kyllä minä ne tunnen, kaikki yhdenlaisia, ulkoa heidän temppunsa osaan, tämmöisiä ovat: viekastelijoita, pettureita, miesten viettelijöitä. Jälkiä tehdään metsä täyteen houkutukseksi, ilmoitellaan itsestään, editse juostaan, hyvää hajua tuprutellaan, missä tiedetään miesten asustelevan. Lähdet heitä vainullasi seurailemaan, tartut jälkeen kiinni, juoksentelet edestakaisin, että pääsi pyörälle menee, etkä lopulta enää tiedä, missä olet. Laukkaat kielen ulos kurkustasi ja jo luulet hänet ensi askelella yllättäväsi, niin äjähtää otsasi yhteen—toisen koiraksen kanssa. Kaikkia houkuttelevat, kaikille häntäänsä heiluttavat. Siitä tappelu syntyy, silmät, korvat päästä revitään ja rähistään niin, ettei nähtäisi, ei kuultaisi, vaikka metsämies meitä molempia häntään tarttuisi ja päät mäsäksi kiven kylkeen paiskaisi.
Ja miksi hyväksi? Ja miksi huviksi?
Onneksi sinulle, jos saat selkääsi ja alakynteen joudut, sillä pääset. Vaan jos voitat ja käännähdät ottamaan haltuusi vaivojesi palkkaa, jonka näit pensaan juureen painautuneen ja luulit sinua siinä odottavan—poissa on, tiessään, matkainsa päässä ja karkaa vereksin voimin minkä kerkiää, ei sinua enää välttääksensä, vaan kiusatakseen, kiihoittaakseen, viimeisen hengen keuhkoistasi pusertaakseen. Parasta, kun selkäsi kääntäisit ja heittäisit mokoman hetaleen…
No, saavutat hänet, saat hänet omaksesi—et häntä sinä saa, vaan hän sinut. Orjansa hän sinusta tekee, panee sinut pesäänsä kaivamaan, pakottaa sinut itselleen ja sikiöilleen pitkin kesää ruokaa kantamaan. Parhaat palat suustasi vievät ja repivät ja rähisevät ja näykkivät, jos eivät saa mahaansa niin täyteen, ettei kieli suuhun sovi. Vartioi siinä luolan suuta, kierrä yhä pesän tienoilla kuulostelemassa, onko vihollista väijymässä, ja jos risahduksenkaan kuulet, riennä oman henkesi uhalla ilmoittamaan. Syksyllä heitä sitten, kun ominpäinsä ulos uskaltavat, metsä täynnä vilisee, tappavat, mitä eteen sattuu, haaskaavat riistamaat, kaikkialla jaloissa nahuavat, eikä auta lopulta muu, kuin kaikkoa pois itse koko seudulta ja hae uudet pyydysmaat mistä löydät. Se siitä lyhyestä ilosta, että kerran kaksi halata sait. Se heitä siittäköön!
Mutta tyyni oli yö, ja leudosti paistoi kuu, ja salaperäiset ja houkuttelevat olivat puiden varjot tuolla metsän rinteessä, jossa hyrisi ja hurisi ja kuului kummia ääniä. Vanha kettu istui yhä kivellään, yksin kaikessa tässä ilossa. Kaikilla muilla oli heillä täällä ystävänsä, yhteiset polkunsa ja piilopaikkansa. Yksinäisyys painoi, alakuloisuus tunki turkin alle ja kuonoa kylmensi. Koko pitkän talven oli hän elänyt vihoin muun maailman kanssa, vihamieheksi muuttui pyydysmaiden päältä oman heimon mies, vihamieheksi oman heimon nainen, vihamiehiä olivat keskenään kaikki, jotka jalan neljän kulkevat. Mutta nyt olivat kaiken maailman eläjät ystäviksi tulleet eikä toinen toistaan pelännyt.
Ei ollut metsämiehestäkään pelkoa eikä hänen pyydyksistään. Nyt se olisi ollut oma ystävä saatava, jos mieli. Viime kesän oli hän omastaan eksyttyään saanut koko kesän yksinään juosta. Se oli surullinen suvi, vaikka riista suuhun juoksi. Missä vain kulki, kaikkialla luolat täynnä toisten lapsia. Minne vain tuli, vaikka olisi ukkosta piiloon paennut ja vaikka olisi koppelo tuomisina vieraaksi tullut, vastaan harisivat ja ikeniään irvistivät. Ei ole yksinkään elämisestä. Pitäisikö tulevakin kesä yksinään elostella? Tulisiko niin aina vast'edes käymään? Jos ei nyt saisi, saisiko vastakaan? Eikö ollut kohta käsissä aika, jolloin alkaisivat hampaalliset hampaatonta hakata, jolloin saisi alkaa etsiä kallion koloa nälkään kuollakseen?
Ei vielä!—Ja vanhan miehen hetkellinen tarmon tempaus oikaisi hänen selkänsä ja koukisti taas tiukalle kaarelle hänen häntänsä.—Ei vielä, vaikka sadan suden suusta olisi otettava.
Ja juuri, kunhan aikoi hypätä kiveltä alas lähteäkseen sinne päin, minne luuli ketun nuoren tyttären takaa-ajajineen menneen, toiselle puolelle järven, näki hän, kerran vielä taakseen metsän rantaan katsahtaen, näyn, joka sai selkäpiin suloisesti kirpeloimaan.
Hän näki kettuneidon lähenevän kiveä,