Papin rouva. Aho Juhani
oli melkein varma siitä ja tahtoi vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.
Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä ulapalle.
Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä. Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas.
–Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat hänet.
Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä venhettä, oli noussut seisomaan.
II
Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan.
–No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai paperossia?
–Kiitoksia, annahan olla … minä sytytän mieluummin paperossin.—Vai niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi?
–Tämähän se on … eikös tämä näytä mukavalta paikalta?
–Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta…
–Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti. Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu…
–Jahah, vai sinun aikanasi.
–Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään, mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen hyvässä kunnossa…
–Onko sinulla suurikin maanviljelys?
–Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset … saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja toistakymmentä lehmää … myön minä voita…
–Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen?
–Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa seurakunnassa…
–No, mutta perheesi? Onko se suurikin?
–Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä.
–Niin todellakin … vaimosi, missä hän on?
–Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin … ota vain tupakkasi mukaan, ei se mitään.
Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa.
–Täällähän sinä oletkin … tule nyt sisään, niin saan esitellä…
Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän kuulee vieraan sanovan:
–Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta … mehän olemme jo kerran ennenkin tavanneet toisemme.
–Terve tulemaan tänne… Niin, minä luulen…
–Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori. Muistatko sinä, Elli?
–Kyllähän siitä jo on… Tehkää hyvin ja istukaa…
–Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme … minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan…
–Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä.
–Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt.
–Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten ensimmäisten ylioppilasvuosieni.
–Onhan se luonnollista sitten…
–Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle. Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin valinneeksi tämän paikan…
–Sehän oli hauska, että tulitte … täällä maalla ei meille usein tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.
Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.
Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan päähän tuolille.
–Kuinka onkaan … vieläkö isänne elää? … hän oli niin herttainen ja ystävällinen vanha ukko.
–Ei hän enää elä … hän kuoli kaksi vuotta sitten.
–Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan, joista muutamat olivat olleet minun opettajiani.
–Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.
–Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää soveltuneet … minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä Ouluun.
–Se kai oli hyvin hauska matka?
–Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?
–En ole.
–Se matka teidän kerran pitäisi tehdä … en ole missään maailmassa tavannut niin omituista luontoa…
Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten, että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.
–Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?
–Se on heti paikalla valmis.
Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään. Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli lukkojen vingahtelevan,