Papin rouva. Aho Juhani
lakanoihin.
–Jokohan vähän olisin.
–Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.
–Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä olet laihtunut.
–Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.
–Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? … mikäpäs siinä iloisessa maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.
–Mitenkä niin entistä poikaa?
–Ei mitään, ilman minä vain leikillä … joko opit kielen miten?
–Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.
–Sinä otit tunteja?
–Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.
–Asuitko perheessä?
–Asuin omassani.
–Että mitenkä?
–Omassa perheessäni…
–Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.
–Se on tietty se … niinkuin kaikilla muillakin.
–Se on sitä elämäänsä se…
–Mitäs pahaa siinä on?
–On siinä toki … vai niin, vai niin … no tuota … se oli näet semmoinen grisetti.
–Mimmoinen grisetti?
–Eikös niitä sanota … mitenkä niitä … elikkä mitä koketteja ne on … niitäpä niitä kameelidaameja!
–Se oli tavallinen ompelijatar … muistele vain vähän omia ylioppilasaikojasi!
–Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista … menisit sinäkin naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.
–Siltäkö tuntuu?
–Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.
–Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin—vai mitä?
–Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.
–Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?
–Etpä et, eipä sillä, eipä sillä … vai niin, vai oli sinulla oikein oma nimikkosi siellä … oliko tuo nuori ja kaunis? … eipähän ilman…
–Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.
–Kaikkihan ne niitä kehuu…
Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:
–Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät niinkuin meillä poikamiehet?
–Puhtaastiko?
–Eihän, vaan päinvastoin.
–Totta se on.
–Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset?
–Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä vapaa kuin mieskin.
–Hyväksytkö sinä … se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus.
–Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään … kaikkihan on verrannollista … maassa maan tavalla.
–Ei sitä voi puolustaa.
–Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa.
–Täytyy sitä ahdistaa.
Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti:
–Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus … yhden hylkää ja »ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan.
–Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy … millä lailla sinä siihen tutustuit?
–Tapasin erään tuttavani luona … ja siitä sitä sitten jatkettiin tuttavuutta … kutsuttiin teattereihin … tehtiin huviretkiä.
–Niinkuin ainakin oikeassakin menossa … ja se oli hupaista elämää?
Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti:
–Tietysti oli hupaista,—ja otti lakkinsa.
–Entäs sitten, kun erottiin?
–Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin.
Pastori pani housujaan nappiin.
–Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea avioliitto.
–Sinä olet tyytyväinen tilaasi?
–En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen. Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin itselleni jo samana iltana—muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä matkaan—sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan, niinkuin sitten kävikin … helposti ja ihan itsestään … luulin minä ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että hänkin jo ensi illasta…
–Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta.
–Tulen minä … odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.– Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan.
Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut.
Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka oli tullut heitä vastaan puutarhan portille.
Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin tämä häntä.
Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi:
–Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,—vastasi hän epämääräisesti hymyillen:
–Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän onnestanne.
Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan.
IV
Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai. Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi