Synnöve Päiväkumpu. Bjørnstjerne Bjørnson
ja hän olivat lumisilla. "Älähän, pallosi koskevat kipeästi," rukoili Thorbjörn, "lumitelkaamme yhdessä jotakin muuta." Siihen Aslak heti suostui, ja siten he ensin nakkelivat lunta pienelle kuuselle tuolla ruoka-aitan luona, sitten aitan ovelle ja vihdoin aitan akkunalle, – eihän ruuduille, sanoi Aslak, vaan akkunan puitteelle. Thorbjörn'in pallo osui kumminkin ruutuun ja hän vaaleni. "Entäs tätä! Kuka sen saa tietää? Heitä paremmin!" Hän teki työtä käskettyä, mutta särki vielä toisen. "Nyt en enää heitä." Samassa tuli hänen vanhin sisarensa, pieni Ingrid ulos. "Viskele häntä, kuuletko!" Thorbjörn oli heti valmis, tyttö itki ja äiti kiiruhti tuvasta ulos. Hän käski poikaa taukoamaan. "Heitä, heitä!" kuiskasi Aslak. Thorbjörn oli kiihoissaan; hän noudatti käskyä. "Jopa arvelen, että olet järjeltäsi," sanoi äiti ja juoksi hänen jälkeensä. Thorbjörn edellä, äiti perässä – pitkin kartanoa; Aslak nauroi, ja äiti nuhteli. Mutta vihdoin hän syvässä lumikinoksessa sai pojan kiinni ja alkoi koko lailla mätkiä häntä. "Minä lyön takaisin, minä, niin on täällä tapana," – äiti taukosi hämmästyneenä ja katseli häntä. "Tuon on toinen sinulle opettanut," lausui hän, tarttui ääneti hänen käteensä ja vei hänet sisään. Ei hän sanaakaan enää Thorbjörn'ille virkkanut, vaan hyväili hänen pieniä siskojaan ja kertoi heille, että isä hetkisen kuluttua palajaisi kirkosta. Silloin kävi tupa sangen kuumaksi. Aslak pyysi päästä erään sukulaisen luo; siihen heti suostuttiin; mutta Thorbjörn'in olo kävi kahta tukalammaksi Aslakin mentyä. Hänen vatsaansa kivisteli kauheasti, ja hänen kätensä olivat niin hiessä, että niistä jäljet jäivät kirjaan, hänen siihen koskeissaan. Kun äiti vaan ei sanoisi mitään isälle, jahka hän kotiin saapuu, mutta pyytää häntä siitä, sitä ei poika saanut aikaan. Kaikki esineet kävivät hänen silmissään toisenvärisiksi, ja seinäkello pani: "rapp, rapp – rapp, rapp!"
Hänen täytyi kiivetä akkunalle ja katsella Päiväkumpua. Se yksin lumen peittämänä, hiljaisena välkkyili päivän paisteessa, miten ennenkin. Tuvan akkunatki kimaltelivat, niissä varmaankaan ei ollut yhtäkään särkynyttä ruutua, haiku vallattomasti tuprueli savutorvesta, josta seikasta hän päätti, että sielläkin keitettiin kirkkoväelle. Siellä varmaankin Synnöve juoksi isäänsä vastaan eikä suinkaan odottanut häneltä selkäsaunaa. Ei Thorbjörn tietänyt, mitä toimiskella, ja kävi yht'äkkiä verrattoman rakkaaksi siskojansa kohtaan. Ingridille oli hän niinkin hyvä, että antoi hänelle kiiltävän napin, minkä Aslak oli hänelle antanut. Ingrid kävi kiinni hänen kaulaansa, ja hän samoin Ingridin kaulaan: "Rakas, pieni Ingridini, oletko minulle suutuksissa?" – "En suinkaan, Thorbjörn-kultani! Mielelläsi saat heitellä lunta päälleni, miten paljon vaan tahdot". Mutta tuolla portailla joku puisti lunta jaloistansa! Aivan oikein, isä tuo oli; hän näytti suopealta ja hyvältä, sepä vielä vaikeampaa. "Noh", kysäsi hän ja katsahti ympärilleen – ja tuopa kumma, ettei seinäkello paikaltaan romahtanut. Äiti asetti ruoan pöydälle. "Mitä tänne kotiin kuuluu?" kysyi isä pöydän ääreen istuen ja lusikkaan tarttuen. Thorbjörn katsahti äitiin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Eipä juuri mitään", vastasi äiti tavattoman vitkaan ja aikoi vielä siihen jotakin lisätä, sen Thorbjörn kyllä huomasi. "Minä annoin Aslakille luvan käydä kylässä", lausui hän. – Nyt ollaan alussa, arveli Thorbjörn – ja rupesi Ingridin kanssa niin hartaasti leikkimään, kuin hän ei olisi mitään muuta koko maailmassa ajatellut. Niin kauan ei isä milloinkaan ollut syönyt ja Thorbjörn rupesi laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, aikoi hän koettaa, miten pitkälle voisi laskea neljännen ja viidennen välillä, ja silloin sekaantui hän. Vihdoinkin nousi isä ja lähti ulos. Ruudut, ruudut soivat, pojan korvissa, ja hän tarkasti, olivatko tuvan akkunat kaikki eheät. Niille ei ollut mitään vahinkoa tullut. Mutta nyt lähti äitikin ulos. Thorbjörn otti pienen Ingridin syliinsä ja sanoi niin lempeästi, että tämä kummastuneena tuijotti häneen: "Olkaamme me kahden knltakuninkaisilla, ollaanko?" Siihen Ingrid heti oli valmis. Ja Thorbjörn lauloi että polvensa värisivät:
Niityn kukka
Pienokainen,
Kuule mua vähäisen!
Ja jospa oisit armaani mun,
Sametti-kaapuun pukisin sun,
Kullan ja helmin sirotettuun.
Hitteli, hutteli, hoittaa, —
Nummella aurinko loistaa!
Ja Ingrid vastasi:
Kuningatar,
Helmetär,
Kuules mua vähäisen!
En tahdo olla armaasi sun,
En huoli pukeida kaapuhun,
Kullan ja helmin sirotettuun.
Hitteli, hutteli, hoittaa, —
Nummella aurinko loistaa!
Mutta juuri kun leikki oli hupaisimmallaan, astui isä sisään ja kiinnitti silmänsä Thorbjörn'iin. Hän sulki Ingridin lujemmin syliinsä eikä todellakaan tuolilta pudonnut. Isä kääntyi toisaalle eikä virkkanut mitään: puolen tuntia kului, ei hän vieläkään mitään sanonut, – ja Thorbjörn aikoi ruveta iloiseksi, mutta ei rohjennut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse riisui vaatteet hänen päältään; hän alkoi jälleen vähin vapisemaan. Silloin isä häntä hellästi hyväili; ei hän tätä pojan muistaen milloinkaan ennen ollut tehnyt, ja siitä kävi Thorbjörn'in sydän niin lämpimäksi, että pelko katosi hänestä, miten jää auringon paisteessa. Ei hän tietänyt, miten hän sänkyynsä tuli, ja koska ei laulaminen eikä liioin huutaminen käynyt laatuun, laski hän kätensä ääneti ristiin ja rukoili "Isä meidän" kuusi kertaa alusta loppuun ja edestakaisinkin hiljaa itsekseen, – ja nukkuessaan arveli hän, ettei hän ketäkään taivaan alla pitänyt niin rakkaana kuin isäänsä.
Seuraavana aamuna hän heräsi kauheassa tuskassa siitä, ettei hän voinut parkua, sillä nyt kumminkin oli selkäsauna saatavissa. Kun hän silmänsä aukaisi, huomasi hän suureksi iloksensa, että hän oli nähnyt unta vaan, mutta huomasi myöskin kohta, että joku toinen sai selkäänsä; tuo toinen oli Aslak. Sæmund astui edestakaisin laattialla, ja Thorbjörn tunsi tuon astunnan. Tuo lyhytläntä, tanakka mies loi vähän väliä tuuheiden kulmakarvain alta sellaisen katseen Aslakiin, että tämä kyllin tiesi, mitä tuleva oli. Aslak istui suuren tynnyrin pohjalla, jalkojansa hän joko leikutteli sinne tänne, tahi asetti hän ne ristiin allensa. Hän piti vanhaan tapaansa kätensä taskussa ja lakkia päässänsä. Sen alta rippui muutama musta suortuva alas.
Hänen alatikin vähän vino suunsa oli nyt vielä enemmän väärässä. Päätänsäkin piti hän vähän kallellaan ja vilkui Sæmundia syrjästä puoleksi suljettuin silmin. "Niin, poikasi kyllä on pehmeä päästään", sanoi hän, "mutta pahempi vielä on, että hevosesi on noiduttu". Sæmund pysähtyi. "Ilkiö!", huusi hän, niin että tupa kajahti, ja Aslakin silmät painuivat yhä kiinnemmiksi. Sæmund jatkoi astuntaansa; Aslak istui hetkisen ääneti: "Noiduttu se on sittenkin, se on varma!" – ja vilkaisi jälleen Sæmundiin nähdäkseen, mitä tuo vaikuttaisi. "Eipä ole, mutta metsässä se pelkää, se vika sillä on," sanoi Sæmund yhä kävellen; "sinä olet kaatanut puita sen päälle, sinä ilkeä lurjus, ja siitä syystä ei kukaan enää saa sitä metsässä rauhallisesti kulkemaan." Aslak kuulteli hetken aikaa. "Niinpä pidä luulosi! Ei usko ketään turmele. Mutta minä epäilen sen hevostasi auttavan," lisäsi hän ja siirtyi samalla ylemmäksi tynnyrille sekä peitti kasvonsa toisella kädellään. Sæmund aivan oikein lähestyikin häntä ja sanoi hiljaan, mutta tuimasti: "Sinä olet ilkeä …" – "Sæmund!" kuului uunin äärestä; se oli Ingeborg, hänen vaimonsa, joka koki saada Sæmundia vaikenemaan, samalla kun hän rauhoitti nuorimpataan. Lapsi oli jo ääneti, ja nyt Sæmundkin vaikeni; mutta asetti kumminkin niin tanakalle miehelle pienenlaisen nyrkkinsä Aslakin nenän eteen, piti sitä siinä hetkisen, kumartuen vähän eteenpäin ja kiinnittäen polttavat silmänsä häneen. Sitten pitkitti hän taas entistä astuntaansa luoden silloin tällöin pikaisen silmäyksen Aslakiin.