Synnöve Päiväkumpu. Bjørnstjerne Bjørnson
yritti hänen paikallensa. Hänelläkin oli vaaleat, mutta suorukkeiset hiukset ja tylppä nenä. Aslak oli kyllin Thorbjörn'iä neuvonut, miten pahanilkiset poikanulikat, joita hän ehkä tapaisi kirkossa ja koulussa, olisivat pideltävät. Thorbjörn nipisti poikaa sentähden takaa, jotta tämä oli vähällä parahtaa, mutta pidätti itsensä kumminkin ja kömpi sen sijaan sukkelasti alas penkiltä jälleen sekä kävi kiinni Thorbjörn'in molempiin korviin. Tämä tarttui toisen tukkaan ja painoi hänet allensa; ei poika vieläkään karjahtanut, mutta puri Thorbjörn'iä reiteen; Thorbjörn syrjäytti sitä ja puristi kovasti toisen kasvoja laattiaa vastaan. Silloin häntä itseään kouraistiin nutun kauluksesta ja nostettiin ylös miten silppusäkkiä vaan, – tämän teki isä, joka nyt asetti hänen polvellensa. "Ellemme olisi kirkossa, saisit selkääsi," kuiskasi hän Thorbjörn'in korvaan ja puristi hänen kättänsä niin, että kinervöitsi kantapäähän asti. Hän muisti Synnöveä ja katsahti sinnepäin. Tämä oli vielä paikallaan, mutta tuijotteli niin kummastuneena, että Thorbjörn rupesi aavistamaan, jotta se, minkä hän oli tehnyt, mahtoi olla varsin päin seinäistä. Heti kun tyttö huomasi, että Thorbjörn katseli häntä, konttasi hän alas penkiltä eikä enään itseänsä näyttänyt.
Esiin astuivat lukkari ja pappi, hän tosin heitä kuunteli ja katseli; ja jälleen tuli esiin lukkari ja taasen pappi, – mutta yhä istui Thorbjörn isän polvella ja tuumiskeli: eiköhän tyttö jälleen kohta mahda katsahtaa ylös? Tuo pieni mies, joka oli vetänyt hänen alas penkiltä, istui jakkaralla etäämmällä penkissä ja aina, kun hän yritti nousta, tuustasi häntä selkään eräs vanhus, joka istui torkkuen, mutta joka säännöllisesti heräsi joka kerta, kun poika oli aikeessa kohottautua paikaltaan. "Eiköhän tyttö kohta jälleen mahda katsahtaa ylös?" arveli Thorbjörn, ja jokainen punainen nauha, jonka hän näki, muistutti tytön nauhoista, ja jokainen koreasti maalattu kuva oli joko tytön suuruinen tahi häntä pienempi. Ahah, tuollapa hän pisti päänsä esiin; mutta heti kun hän sai nähdä Thorbjörn'in, veti hän sen vakaisen näköisenä alas jälleen. – Lukkari astui esiin ja pappikin vielä kerran, soitettiin, ja noustiin paikoiltansa. Isä puhui jälleen hiljaa vaalean-verevän miehen kanssa, he astuivat yhdessä naisväen penkin luo, jossa myöskin jo oli noustu istuvilta. Ensimmäinen, joka sieltä astui ulos, oli valkean-ihoinen nainen, joka hymyili miehen tavoin, ehkä kumminkin vähemmässä määrässä; hän oli jokseenkin pieni ja vaalea sekä piti Synnöveä kädestä. Thorbjörn meni heti suoraan jälkimäistä vastaan: mutta tyttö vetäytyi pikaisesti hänestä ja piiloutui äitinsä hameesen. "Anna minun olla!" sanoi hän. "Hän varmaan ei milloinkaan ennen ole kirkossa ollut," sanoi vaalea vaimo ja asetti kätensä Thorbjörn'in pään päälle. "Ei olekaan, sentähden tappeleekin hän ensi kertaa, kun siellä on," sanoi Sæmund. – Thorbjörn näpeissänsä katsahti vaimoon ja sitten Synnöveen, joka hänen mielestänsä nyt oli vieläkin vakavamman näköinen. He lähtivät yhdessä ulos, – vanhemmat keskenänsä puhellen ja Thorbjörn Synnöven jäljessä, mutta tämä vetäytyi lähemmäksi äitiään aina, kun Thorbjörn pääsi likemmäksi. Toista poikaa hän ei enää nähnyt. Kirkonmäellä pysähtyivät he ja alottivat pitempää kanssapuhetta. Thorbjörn kuuli useamman kerran Aslakia mainittavan, ja koska hän pelkäsi, että hänestä samalla vähän puhuttaisiin, vetäytyi hän syrjään. "Ei sinun sovi tätä kuulla," sanoi äiti Synnöve'lle; "mene syrjään, sanon minä!" Synnöve syrjäytyi vastahakoisesti. Thorbjörn lähestyi häntä silloin ja katseli häntä, ja tyttö katseli Thorbjörn'iä, ja niin he seisoivat pitkän aikaa toinen toistaan vaan katsellen. Viimein sanoi tyttö: "Hyi!" – "Mintähden sanot hyi?" – "Sinä olet tapellut kirkossa, juuri kun pappi oli messussa, – hyi!" – "Niin, mutta siitä on jo niin pitkä aika!" – Tuo tyttöön koski, ja hän sanoi hetkisen kuluttua: "Sinäkö olet, jota sanotaan Thorbjörn Kuuselaksi?" – "Niin olen; ja sinäkö olet Synnöve Päiväkumpu?" – "Niin… Minä olen aina kuullut, että sinä olisit niin kiltti poika." – "Enpä, tuo ei ole totta: sillä minä olen ilkein koko kotoväestä," vastasi Thorbjörn. – "En milloinkaan ole kuullut…" sanoi Synnöve, pieniä käsiään yhteen lyöden, "äiti, äiti! hän sanoo…" – "Vaiti ja mene syrjään," joutui hänelle sieltä vastaan, – hän pysähtyi, astui sitten takaisin vitkaan ja takaperin, suuret siniset silmiinsä kiinnitettyinä äitiin. "Minä olen aina kuullut, että sinä olet niin kiltti," sanoi Thorbjörn. – "Niin toisinaan, koska olen lukenut," vastasi tyttö… – "Onko siinä perää, että siellä teidän seutuvissa on niin paljo tonttuja, kummituksia ja muuta paholaisen seuraa, että niitä siellä oikein vilisee?" kysyi Thorbjörn, asettaen toisen kätensä puuskaan ja pistäen toisen jalkansa eteen – aivan niin, kuin hän oli nähnyt Aslakin tekevän. – "Äiti, äiti! tiedätkö, mitä hän kertoo? hän sanoo…" – "Anna minun olla, kuuletko! Äläkä tänne tule, ennenkun minä sinua kutsun!" Tytön täytyi taas takaisin vitkaan ja takaperin, tukkien huivinsa kulmaa suuhunsa, kävi siihen hampainensa ja nykieli sitä. "Onko se varsin perätöntä, että öisin siellä kummuissa soitetaan?" – "On." – "Etkö siis milloinkaan ole nähnyt kummituksia?" – "En." – "Mutta Herran nimessä…" – "Hyi, niin et saa sanoa!" – "Entäs tätä, eipä se vaarallista," väitti poika ja sylkäsi hampainsa välistä, näyttääksensä tytölle, miten pitkälle hän sai syljen lentämään. – "On, on toki!" sanoi tämä, "sillä silloin tulet helvettiin?" – "Niinkö luulet?" kysyi edellinen koko joukon sävyisemmästi; sillä hän oli arvellut, että hänelle siitä korkeintaan tulisi selkäsauna, ja nyt seisoi isä niin etäällä heistä. – "Kuka noin arviolta on väkevin siellä teillä?" kysäsi hän ja laittoi lakkinsa vähän enemmän toiselle korvalle. – "Sitä en tiedä." – "Mutta väkevin meillä on isä; hän on niin väkevä, että hän antaa Aslakille selkään; ja Aslak, sen tietänet, on väkevä." – "Vai niin." – "Hän on kerran nostanut hevosen." – "Hevosen!" – "Ja se on totta, niin totta, niin, – sillä hän on itse siitä puhunut." Silloin ei tyttökään epäillyt, tiettyä se. – "Kuka on Aslak?" kysäsi tyttö. – "Hän on ilkeä veitikka, tietänet. Isä suomi häntä niin, ettei tässä maailmassa ketään ihmistä ole niin piesty." – "Tappeletteko siellä teillä?" – "Kyllä toisinaan, niin… Eikö teillä sitten tapella?" – "Ei milloinkaan." – "Mitä te sitten siellä teette?" – "Kyllähän sitä tekemistä, äiti valmistaa ruoan, kutoo ja ompelee: sitä Karina myös tekee, mutta ei niin kunnollisesti kuin äiti, sillä Karina on niin laiska. Mutta Randi hoitaa lehmiä, isä ja rengit ovat ulkotöissä." Tämän piti poika tyydyttävänä selityksenä. "Mutta aina iltasilla luemme ja laulamme." – "Kaikkiko?" – "Niin." – "Tuo mahtaa olla ikävää…" – "Ikävää? – Äiti, hän san…" mutta samassa hän muisti, ettei sinne ollut meneminen. – "Tiedätkö minulla on niin monta lammasta," virkkoi hän. – "Onko sinulla?" – "On niinkin, kolme poikii talvella, ja luulen varmaan yhden saavan kaksikin vuonaa." – "Vai on sinulla lampaita?" – "On, minulla on lehmiä, ja porsaitakin. Eikö sinulla ole yhtäkään?" – "Eikä." – "Tule minun luokseni, niin minä annan sinulle yhden vuonan ja saatpa nähdä, että siitä sitten saat useamman." – "Sepä olisi verrattoman hupaista." – He olivat hetken ääneti. "Eiköhän Ingridkin voisi saada vuonan?" kysäsi Thorbjörn. – "Kuka on Ingrid?" – "Ingrid, pieni Ingrid, etkö tiedä?" – Ei toinen Ingridiä tuntenut. "Onko hän sinua pienempi?" – "Onhan toki minua pienempi, – joinkuin sinun kokoisesi." – "Todellakin, hänen täytyy tulla sinun kanssasi, muistatko sen!" Jaa, sen oli hän varmaan muistava. "Mutta," lisäsi tyttö, "koska sinä saat vuonan, saakoon Ingrid porsaan." – Tuo oli Thorbjörn'istäkin viisaampaa ja nyt keskustelivat he yhteisistä tuttavista, joita heillä tosiaankaan ei monta ollut. Vanhemmat olivat nyt haastelleet loppuun, ja heidän täytyi lähteä kotiin.
Yöllä uneksi Thorbjörn Päiväkummusta ja oli siellä näkevinänsä pelkkiä valkoisia vuonia ja pienen valkeaverisen tytön punaisine nauhoineen käyskentelevän niiden keskellä. Ingrid ja hän puhuivat jok'ainoa päivä mennäksensä sinne. Heillä oli niin monta vuonaa ja pientä porsasta hoidettavina, etteivät tienneet, miten ja minne kääntyä niiden parissa. Sillä välillä kummeksivat he suuresti, etteivät heti saaneet Päiväkummulle lähteä. "Sentähdenkö että tuo pieni tytöntynkä on teitä käskenyt?" kysyi äiti, "onko mokomatakaan ennen kuultu?" – "Niin, niin, odottakaapa vaan tulevaan sunnuntaihin," väitti