Minna von Barnhelm. Gotthold Ephraim Lessing
ketään apulaista tarvitsisi. Mutta mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?
JUST.
Tule, niin saat kuulla kummia!
WERNER.
Niinpä on täällä sitten kai itse piru irti?
JUST.
Niin on, tule pois!
WERNER.
Sitä parempi! Persiaan siis, Persiaan!
(Ensi näytöksen loppu.)
TOINEN NÄYTÖS
(Tapahtuu neidin huoneessa.)
ENSIMÄINEN KOHTAUS
Minna von Barnhelm. Franziska.
NEITI
(aamupuvussa, katsoen kelloansa). Franziska, me olemmekin nousseet hyvin varhain. Aika käy meille pitkäksi.
FRANZISKA.
Kukapa saisi unta näissä vietävän suurissa kaupungeissa? Vaunuja, yövartijoita, rumpuja, kissoja, korpraaleja – ei koskaan lakkaa jyrisemästä, huutamasta, pärisemästä, naukumasta, kiroilemasta; aivan kuin yö olisi kaikkea muuta kuin lepoa varten. – Kuppi teetä, armollinen neiti?
NEITI.
Tee ei minulle maistu. —
FRANZISKA.
Minä keitätän omaa suklaatamme.
NEITI.
Keitätä, itsellesi!
FRANZISKA.
Itselleni? Yhtä mielelläni itsekseni lörpöttelisin kuin itsekseni joisin. – Tosin käy aika tällä tavalla niin pitkäksi. – Meidän täytynee aikamme kuluksi somistaa itsemme ja koettaa pukua, jossa aiomme tehdä ensi rynnäkkömme.
NEITI.
Miksi puhut rynnäköistä, kun olen tullut tänne vain vaatiakseni antautumisen voimassapitämistä?
FRANZISKA.
Ja tuo herra upseeri, jonka me karkoitimme, ja jolle me sen johdosta lähetimme kunnioittavan tervehdyksemme: eipä liene hänkään tottunut hienoimpiin elämäntapoihin! Olisihan hän muutoin pyytänyt saada kunniaa käydä meitä tervehtimässä.
NEITI.
Kaikki upseerit eivät ole Tellheimejä. Totta puhuen minä lähetinkin hänelle tervehdykseni vain senvuoksi, että saisin tilaisuuden tiedustella häneltä jotakin Tellheimistä. – Franziska, sydämeni sanoo, että matkani on oleva onnellinen, että olen löytävä hänet. —
FRANZISKA.
Sydämmenne, armollinen neiti? Sydämeen ei ole liiaksi uskottava. Sydän puhuu äärettömän mielellään sitä mitä suukin. Jos suu olisi yhtä taipuvainen puhumaan sydämen mukaan, niin olisi jo aikoja sitten tullut muotiin pitää suut lukossa.
NEITI.
Ha! Ha! suut lukossa! Sepä muoti olisi minusta aivan paikallaan!
FRANZISKA.
Mieluummin jääkööt kauneimmatkin hampaat näyttämättä kuin että alinomaa päästää sydämen sitä tietä valloilleen!
NEITI.
Mitä? Oletko sinä niin pidättyväinen? —
FRANZISKA.
En, armollinen neiti, mutta olisin mielelläni pidättyvämpikin. Harvoin puhutaan hyveestä, jonka itse omistaa; mutta sitä useammin siitä, joka itseltä puuttuu.
NEITI.
Näetkös, Franziska? Nytpä teit erittäin hyvän huomautuksen.
FRANZISKA.
Tein? Onko siinäkin tekemistä, mikä noin vain juolahtaa mieleen? —
NEITI.
Ja tiedätkö, miksi oikeastaan pidän tuota huomautusta niin hyvänä? Se soveltuu monessa suhteessa minun Tellheimiini.
FRANZISKA.
Mitäpä te ette saisi soveltumaan häneen?
NEITI.
Ystävät ja vihamiehet sanovat, että hän on maailman urhoollisin mies. Mutta kuka on koskaan kuullut hänen puhuvan urhoollisuudesta? Hänellä on mitä oikeamielisin sydän, mutta oikeamielisyys ja jalomielisyys ovat sanoja, joita ei koskaan kuule hänen huuliltaan.
FRANZISKA.
Mistä hyveistä hän sitten puhuu?
NEITI.
Ei mistään; sillä häneltä ei puutu mitään.
FRANZISKA.
Tuota vain tahdoinkin kuulla.
NEITI.
Odotahan, Franziska, nyt muistan. Hän puhuu hyvin usein säästäväisyydestä. Näin meidän kesken, Franziska, luulenpa, että tuo mies on tuhlaaja.
FRANZISKA.
Vielä eräs seikka, armollinen neiti. Minä olen hyvin usein kuullut hänen mainitsevan myös horjumatonta uskollisuuttaan teitä kohtaan. Mitäpä, jos tuo herra olisi huikentelevainenkin?
NEITI.
Sinua onnetonta! – Mutta tarkoitatko täyttä totta, Franziska?
FRANZISKA.
Kuinka kauvan hän onkaan jo ollut teille kirjoittamatta?
NEITI.
Ah! rauhanteon jälkeen on hän kirjoittanut minulle vain yhden ainoan kerran.
FRANZISKA.
Vai huokaus rauhaakin vastaan! Ihmeellistä! Rauhan pitäisi vain korjata kaikki se paha, minkä sota on saanut aikaan, mutta se turmelee sen hyvänkin, mitä tämä, sen riitaveli, kenties on aiheuttanut. Rauha ei saisi olla niin itsepäinen! – Ja kuinka kauvan onkaan jo rauhaa kestänyt? Aika käy äärettömän pitkäksi, kun tapahtuu niin vähän uutta. – Turhaan posti taas kulkee säännöllisesti, ei kukaan kirjoita; sillä kellään ei ole mitään kirjoitettavaa.
NEITI.
»Nyt on rauha», kirjoitti hän minulle, »ja minä lähenen toiveitteni täyttymistä». Mutta että hän on kirjoittanut tästä minulle ainoastaan kerran, vain yhden ainoan kerran —
FRANZISKA.
Että hän pakottaa meidät itse rientämään tätä toiveitten täyttymistä kohti: jos vain löydämme hänet, niin saa hän tämän maksaa! – Kunpa tuo mies tällävälin ei vain jo olisi täyttänyt toiveitaan ja me saisi täällä tietää —
NEITI
(tuskaisesti ja kiivaasti). Että hän on kuollut?
FRANZISKA.
Teidän tähtenne, armollinen neiti; jonkun toisen sylissä. —
NEITI.
Sinä kiusanhenki! Odota, Franziska, kyllä tämän vielä edestäsi löydät! – Mutta pakise vain; muutoin nukahdamme uudelleen. – Hänen rykmenttinsä hajoitettiin heti rauhanteon jälkeen. Kukapa tietää, minkälaiseen laskujen ja todisteitten sekamelskaan hän siten on joutunut? Kukapa tietää, mihin toiseen rykmenttiin, mihin kaukaiseen maakuntaan hänet on siirretty? Kukapa tietää, mitkä seikat – Joku koputtaa.
FRANZISKA.
Sisään!
TOINEN