Omatunto: Saaristokertomus. Aho Juhani
Meren täytyy antaa Kallelle se, minkä se häneltä otti. Jonkun laivan täytyy ajaa maihin, että me saamme sen pelastaa, vaikka olkoon vain vaikka tuommoinen ryssän moottori tai miinavenhe. Tai vaikka joutuisi edes joku pieni kansilastikaan mereen, tai vaikka vain hajoaisi joku lautta, että siitä saisi tuvan hirret. Ei niin paljoa kuin toivottiin … ei niin, että kaikille osansa. Vaan jotain, jonka Kalle saisi pelastaa ja josta saisi hyvän ja kunniallisen palkinnon. Eihän ukki tarvitsisi viinojaan … ei isä verkkoihinsa … ei äiti lehmäänsä … enkä minä … aina me jollain lailla niinkuin tähänkin asti. Ei muuta kuin että Kalle saisi … ettei Hanna häntä jättäisi.... Voi, voi, että minäkin olen täällä heidän rasituksenaan, kun en kuitenkaan voi tehdä parempaa työtä … en jaksa soutaa, en kulkea kalassa! Meren täytyy antaa Kallelle....
Ja Helga lankesi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili:
»Jos, hyvä Jumala, tahtosi on, että joku laiva ajaa karille, niin anna sen ajaa karille niin, että me voimme sen pelastaa. Minä uskon, että annat. Anna sen tapahtua iankaikkisen armosi ja rakkautesi tähden. Mutta elä kuitenkaan anna meidän tähtemme ihmishenkiä mennä hukkaan.»
II
Kun miehet aamulla nousivat kahville, näki Söderlingska heti, että ne olivat nukkuneet yönsä yhtä huonosti kuin hänkin. Olivat happamia ja velttoja ja haukottelivat ärjähdellen.
Jotain sanoakseen hän virkkoi:
–-Tuuli on hiukan tyyntynyt, ja näyttää siltä, kuin vesikin rupeisi laskemaan.
Kukaan ei vastannut. Härpittyään kahvinsa poistui ukki ensin ja lähti kiikari kainalossaan toikkaroimaan vastatuuleen kiikarikalliolle, josta hän, vähän aikaa tähysteltyään, palasi takaisin, mennen yhä haukotellen ja syleskellen omaan huoneeseensa toiselle puolen porstuan. Kalle odotti siksi, kunnes kuuli, että ukki oli laskenut kiikarin sen telineelle porstuan oven pieleen, otti sen siitä ja meni sitten hänkin kiikarikalliolle. Söderling oli pannut piippunsa ikkunalaudalle ja kun näki Kallen palaavan, lähti hän ja meni häntä vastaan, ottaen taas vuorostaan hän kaukoputken. Kalle tuli sisään ja istahti penkille, tylsänä lattiaan tuijottaen, kädet riippuen polvien välissä.
–-Ottakaa, tytöt, kahvia ja menkää tekin katsomaan, mitä meri antaa, sanoi emäntä, iva äänessään. Ehkä tuo teidän silmänne onnella antaisi, koska ei näy antavan miesten.
Hanna seisoi porstuassa ja suki tukkaansa, tyly ilme paksuilla huulillaan ja tummilla kasvoillaan. Helga istui jo verkkotelineensä ääressä, rinta onttona, selkä suurena, ja kutoi, posket kalpeina, mutta silmät hehkuen tavallista enemmän. Tuontuostakin hän loi pikaisen silmäyksen ulos ikkunasta, mutta vetäisi yhtä äkkiä päänsä pois, ikäänkuin torjuen sitä uteliaisuuttaan, että sinne katsoi.
–-Ei siellä mitään näy. Se on sitten nyt niin itara, ettei ole heittänyt laudan pätkää maihin. Olisi ne muuten naapuri kai jo aikoja sitten vienyt. Siellä oli akka taas mahallaan kalliolla. On varmaan valvottu koko yö, vuorotellen vahtia pidetty.
–-Oletteko tekin ollut jo tähystämässä? kysyi Helga.
–-Olin jo, kahvin kiehuessa.–Missä lie itse Korsu poikineen, koska heitä ei ole näkynyt pariin päivään. Luultavasti makaavat Ulkokarilla väijymässä. Turhaan silloin täältä kiikaroidaan. Luulisi siellä olevan yhtä hyvän meidänkin miesten olla.... Kuulitteko, tytöt, mitään viime yönä?
–-En minä ainakaan, sanoi Hanna.
–-Minusta oli niinkuin olisin kuullut huutoja ja hätälaukauksia ja miesten ääniä, vaan ainahan niitä on kuulevinaan. Ukko se luultavasti uneksi ja paukutti kantapäillään sänkynsä selkään, kun tuo ei yöksikään riisu saappaitaan. Se oli ainakin varma, että joku hiipi ladon ohi Käärmesaareen päin. Päivällä ne ei toki ilkeä meidän puolelle, mutta yöllä hiivitään ja otetaan mitä saadaan. Oli myöskin niinkuin olisi pyöritetty tyhjiä tynnöreitä kalliota pitkin, tai niinkuin niitä olisi heitetty ylös merestä ja sitten taas vierineet sinne takaisin. Vaikka minä kuinka olisin vetänyt peitettä pääni yli, niin yhä kuulin samaa. Että pitääkin semmoista uskoa ja ajatella … ettei pidä saada yölläkään rauhaa. Vakuuttipa itselleen kuinka tahansa, niin aina sitä sittenkin odottaa.
–-Äiti … sanoi Helga yhtäkkiä.
–-Mitä niin?
–-Ei mitään.
–-Ehkä sinäkin kuulit?
–-En.
–-Minä olisin oikein iloinen, jos kerrankin voisin lakata siitä meren annin ainaisesta odottamisesta.... Hohoo, kuinka kahvi sentään on hyvää aamutuimaan. Mitäs olisi elämä, jos ei olisi sitä … jos pitäisi alkaa päivänsä ilman. Taitaa niitä olla niinkin onnettomia.... Olkoon se viimeinen kerta, kun siitä rikastumisesta tässä tuvassa haaveillaan ja haastetaan ja huumautaan. Huomenna lähdetään kalaan, sanoipa meri mitä tahansa. Tottahan monen viikon sama tuuli vihdoinkin ajaa ainakin silakan maihin. Siitä se kuitenkin on lopulta eläminen. Jos olisivat meidän miehet toisellaisia eivätkä semmoisia iankaikkisia nahjuksia kuin mitä ovat!
Hanna, joka vihdoinkin oli tullut juomaan kahviaan, turskahti hyväksyvästi.
--Saa nyt nähdä, mihin tänäänkään ryhdytään. Ei mihinkään.
–-Äiti hyvä, elä nyt tora isää, kun hän tulee.
–-Tuleeko se jo? Ei sinun tarvitse antaa äidillesi neuvoja.
Söderlingska oli vähän aikaa vaiti. Kalle nousi, otti takkinsa ja näkyi menevän rantaan. Söderlingskakin teki lähtöä, mutta pysähtyi vielä puheihinsa, pusertaen pannuaan.
–-Mokomakin moottoriherra, senkin konsulentti. Uskotellaan ja luulotellaan ja sitten varmaankin takanapäin nauretaan. Hävytön laski tuohon pennin päälle puhtaaksi rahaksi, minkä meri muka voisi tuoda, niinkuin olisi rahat omasta lompakostaan pöytään paiskannut. Lennettiin siihen kuin kärpäset sokerisylkeen … mahtoi nauraa partaansa. Herrat aina nauravat meille takanapäin. Saattaa parhaallaan kertoa kaupungissa, että siellä Saukkosaaressa nyt odotetaan tuhansia maihin tulevaksi ja ostetaan saaret ja muut. Se vain puuttuisi, että naapuri saisi tietää, mitä täällä puhuttiin.
–-Mistä se sen saisi tietää.
–-Ole varma, että se ensi kerran käydessään hakee käsiinsä konsulin rengin ja urkkii siltä kaikki. Sinä haastelit, Hanna, sen kanssa … minkälainen mies se oli?
–-Semmoinen hauska nuori mies.
–-Räkättelitte minusta liikaa … ei minusta sovi toisen morsiamen räkätellä jokaisen nuoren miehen kanssa. Minusta tuntui, että Kalle kävi siitä surulliseksi.
–-Milloinka se Kalle sitten on muuta kuin surullinen?
–-Ei minua vähääkään ihmetyttäisi, jos Korsun akka pianaikaa tulisi ja kysyisi: »No, joko on tullut ne kymmenen tuhatta?» Ei olisi ihme, jos se tulisi siitä asian alkaen pistelemään. Vaan tulkoon, saa sanan sanasta. No, siinä tulee pappa laahustaen vuorta alas. Saa hänkin odottaa verkkorihmojaan minkä minäkin läpi vuoden lypsävää lehmääni.
–-Äiti, lupaa, ettet sano isälle mitään … minun on niin paha olla, kun sinä sille riitelet.
–-En sano, en sano, otan rainnan ja menen lypsämään.
Ei hän kuitenkaan malttanut, kun Söderling samassa tuli.
–-Minkätähden sinä jo nyt tulit pois? Olisit vielä vähän tuijottanut, niin ehkä olisi tullut, mitä odotat.
–-En minä mitään odottanut … muuten vain katselin.
–-Ethän sinä … muuten vain merta ihailit … menisit vielä vähäksi aikaa. Oliko Korsun akka vielä siellä kalliolla mahallaan?
–-En katsonut.
Emäntä meni, mutta kääntyi vielä ovessa:
–-Mihin ne on meidän reippaat tänä päivänä aikoneet kouransa iskeä?
–-Onko