Muoto- ja muistikuvia II. Aspelin-Haapkylä Eliel

Muoto- ja muistikuvia II - Aspelin-Haapkylä Eliel


Скачать книгу
kiireellä Riikan odottaessa. – Älä puhu suurempien suunnitelmien unohtamisesta. – Pian kirjoitan laajemmin, ja olisin sen tehnyt aikoja sitte, jollen olisi ollut niin sairas. Et voi uskoa kuinka olen kärsinyt näinä aikoina. Kaikki toivo on jo ollut raukeamaisillaan. Usein on minusta ollut kuin ei olisi elämässä enää mitään, joka houkuttelisi minua jäämään tänne. Mutta kenties voi vielä käydä paremmin. – Voi hyvin! Pian kirjoitan.

      Alexis.

      Helsingissä 12 p. toukokuuta; Charlottan päivänä.

      Onnittelen!

      Hyvä, hyvä Charlotta! On kuin voisin vähän paremmin. Mutta minä hourailen tavasta vähän, hyvin vähän. Olen heikko, heikko! Charlottan ei pidä tulla luokseni, kun Charlotta matkustaa kaupunkiin. Älä tule, älä tule! Sillä vaikutus olisi liian valtava. Älä tule! Mutta tehkäämme niin, että elämme hurskaasti ja tapaamme toisemme paremmassa maassa. Mutta jos minä tulen terveenä ja reippaana syksyllä maalle, olemmehan silloin molemmat paremmassa maassa. Minä olen kovin heikko, kovin. Useimmat yöt unettomat. Älä kirjoita minulle, älä ollenkaan. Ja jos Charlotta sairastuisi ja sattuisi kuolemaan (josta laupias Jumala varjelkoon Charlottaa). Mutta jos niin tapahtuisi, niin kaikki kaupungissa ja maalla salatkoot minulta sen surun. Mutta ajatelkaamme reippaammin ja luottakaamme Jumalaan! Voi hyvin! Terveisiä Amandalle

      Teidän Alexilta.

      Elä hurskaasti, Charlotta, niin tässä kuin toisessakin, maailmassa! Minä olen uudessa klinikassa. Professori Hjelt ja toinen nuorempi lääkäri —

      Tämä kirje, joka päättyy näin keskellä lausetta, näyttää jo ilmaisevan mielenhäiriötä. Luultavasti se onkin viimeinen, minkä Kivi on kirjoittanut. Neiti Lönnqvist, jolta olen saanut nämä kirjeet, ei ainakaan tiennyt muista.

      II

      Valittuna esitelmänpitäjäksi Porthaninjuhlaan 1872 olin aineekseni ottanut Aleksis Kiven ja hänen teoksensa. Sentähden kävin samana syksynä ensiksi Nurmijärvellä keräämässä tietoja runoilijan nuoruuden ajoilta ja myöhemmin E. Nervanderin seurassa Tuusulassa "kraatari" Albert Stenvallin luona, jonka hoidossa mielipuoli Aleksis-veli eli.

      Aamulla k: lo 1/2 8 me saavuimme mökille järven rannalla ja tapasimme koko perheen, Albertin ja hänen vaimonsa kolmen lapsen kanssa, kotona ja ylhäällä. Pienessä tuvassa, jossa kaikki mainitut asuivat ja jossa valkea loimusi avonaisessa takassa, ei Aleksia näkynyt. Hänelle oli näet asunnoksi luovutettu pieni kamari tuvan perällä, ja sen ovi oli kiinni, kun me tulimme. Tervehdittyämme ja ilmaistuamme millä asialla olimme, Albert kertoi meille pikku piirteitä veljensä nykyisestä elämästä.

      Mielipuolena Aleksis aina muisteli nuoruusaikojaan ja puheli siitä, kuinka hän silloin oli oleskellut lehtimajassa, ja asunut vinttikamarissa. "Silloin olin minä onnen poika", oli hänen tapansa sanoa, "nyt olen surun poika". Monesti hän näytti pitävän nykyistä kamariansakin entisenä vinttikamarinaan syntymäkodissaan. Kälyllä oli suurin valta häneen ja häntä sairas parhaiten totteli. Selityksenä tähän Albert mainitsi, että hänen vaimonsa jo tyttönä ollessaan oli passaellut Aleksia. Usein hän kamaristaan huusi: "Karoliina!", ja kun Karoliina tuli, hän oli rauhallisempi ja teki mitä tämä käski. – Parhaimman mukaan koetettiin häntä hoitaa, mutta vaikeaa se oli varsinkin puhtauden suhteen. Aleksis näet ei kärsinyt vettä. Ainoastaan suurella vaivalla saatiin hänen kasvonsa ja kätensä pestyksi. Eräänä kesäpäivänä veli oli saanut hänet mieluistaan asti järveen, mutta samassa hän kirkaisija hyppäsi maalle. – Enimmäkseen hän pysyi sisällä, mutta suvella hän joskus käveli metsässä tuvan takana. Kerran hän oli Karoliinan seurassa käynyt vieraissakin lähellä asuvan herrasväen luona ja siellä hetken aikaa istunut. – Veljensä lapsista – joita oli kaksi poikaa ja tyttö – hän piti paljon, ja oli näiden sanominen häntä Aleksiksi eikä sedäksi. Vanhimman pojan nimi oli Ernst Aleksis, ja häntä hän ei sallinut nimitettävän Aleksiksi, vaan antoi hän hänelle nimen Erkki. – Usein hänen sanottiin huutavan ja kirkaisevan. Hän hoki Mattia, Aapoa ja muita nimiä, ja kertoja luuli, että hänen mielensä oli kiintynyt teoksiinsa, silloin kun hän ei puhunut nuoruudestaan.

      Sillä aikaa kun veli jutteli meille näitä, oli kamarista tuvan takaa kuulunut huokauksia ja heikonlaisia huutoja, ja yht'äkkiä ovi aukeni ja sairas astui tupaan. Omituinen pelonalainen tunne valtasi minut, kun mielipuoli iski katseensa meihin, vieraisiin. Nervanderin hän kuitenkin heti tunsi, kun tämä ystävällisesti tervehtien meni häntä vastaan. – "Nervander! Nervander!" hän lausui pari kolme kertaa omituisella väreellä, jota en voi sanoin kuvata. Oli kuin ilon säde olisi välähtänyt kalpeilla, surkastuneilla kasvoilla, ja äänessä oli ystävyyttä, ikäänkuin haudasta nousseen hämmästystä ja samassa jotain nuhtelevaa. Vielä vuosikymmenien, takaa tuo ääni väräjää korvissani. Nervander sanoi terveisiä Bergbomilta ja Krohnilta. Kivi toisti nimet, ja näytti kuin olisi hän ne tuntenut. Sitten hän laskeutui tuolille istumaan. Hänellä oli ainoastaan paita, alushousut ja sukat yllä, ja seisoessaan hän näytti pitkältä, joskin hartiat olivat vähän kumarassa. Kun minä, joka olin hänelle aivan tuntematon, tervehdin häntä ja hän kuuli nimeni, hän pari kertaa lausui "Aspelin". Näkyi, että hän oli nimen kuullut, mutta hän ei tiennyt oliko ennen tuntenut minua vai eikö.12 Åströmiä (Emil Elias, nuorta lääkäriä, joka oli hoitanut häntä klinikassa) hän aivan itsestään kysyi. Sen jälkeen hän istui mitään puhumatta, ja hänen synkät silmänsä harhailivat toisesta esineestä toiseen. Minua, outoa herrasmiestä, hän hiukan epäluuloisesti katseli.

      Tällä välin Albertin 13 – 14-vuotias, sievä tyttö oli keittänyt kahvia, ja kun sitä tarjottiin, se nyt, niinkuin usein on laita, kevensi raskasta tunnelmaa. Juotiin siis kahvia, josta Aleksis paljon piti (niin että häntä monesti saatiin pestäkin, kun luvattiin kahvia palkinnoksi). Meidän kyytimiehemme käytti silloin tilaisuutta ottaakseen puheenvuoron ja sanoi Albertille, että hän oli tavannut Juhani Stenvallin kravustamassa. Tämä viimeinen sana herätti Aleksin huomion. "Kravustaa" hän toisteli, ja kun Nervander sen johdosta mainitsi Vantaan kosken ja kysyi lehtimajasta sen partaalla, Aleksis kertoi siellä oleskelleensa. – "Jag var en stor skytt och satte ut (olin suuri pyssymies ja viritin) pauloja och (ja) satimia", hän jatkoi sekoittaen molempia kieliä.13 Nervanderin kysymykseen, saiko hän riistaa pyydyksillään, Aleksis virkkoi: "Jo, jag var då lycklig!" (sain kyllä, olin silloin onnellinen). Äänessä oli jälleen ilme, joka tiesi, että onnellisuus ei tarkottanut ainoastaan pyydystämistä. – Kun me nousimme lähteäksemme, Aleksis näytti jälleen virkistyvän, ja hän mainitsi ystäviä, joille Nervanderin piti viedä terveisiä. "Ja, helsa åt alla!" (niin, vie terveisiä kaikille) sanoi hän viimeksi, osottaen että hän sillä hetkellä oli täydessä tajussaan.

      Siihen päättyi käyntimme Aleksis Kiven luona, se oli kestänyt puolitoista tuntia. – Albert kuvasi sen hoidon, joka tuli sairaan osaksi, mahdollisen parhaaksi; mutta toiselta puolen on totuuden mukaan sanottava, että Tuusulassa ei oltu aivan yksimielisiä asiasta. Huhuiltiin näet, että mielipuolta olisi joskus pahoinkin kohdeltu, että tämä oli tavasta ollut suljettu sisään ja kauan huutanut ja parkunut yksinään, jopa olisi ruuankin anto ollut niukanpuolista. En kumminkaan luule, että näille huhuille on kovin suurta arvoa annettava. Että hoito monessa kohden oli puutteellinen, on itsestään ymmärrettävää, semminkin kuin mielisairaan hoitaminen enimmäkseen usein on ylen vaikeaa. Pääasia on, että nähtävästi ei ole mitään syytä olettaa hyvän tahdon puutetta taikka erityistä huolimattomuutta hoitajissa. Varsinkin Karoliina, jolla tietysti oli päätehtävä, näytti hyvänluontoiselta ihmiseltä. Hänen pienet, harmaat silmänsä ilmaisivat pelkkää hyväntahtoisuutta, käytökseltään hän oli maalaistapaan yksinkertainen ja nöyrä.

      III

      Joku aika Nervanderin ja minun käyntimme jälkeen Kiven luona alkoi hänen terveytensä silminnähtävästi huonontua, lääkäriä taikka lääkkeitä ei haettu. Loppuaikana vaivasi sairasta kova kuume. Pää oli milloin kuuma, milloin jääkylmä. Kuitenkaan hän ei suuresti valittanut. Tuli sitten joulujuhla, jota hän aina erittäin oli rakastanut.


Скачать книгу

<p>12</p>

Vanhempi veljeni ja eräs samanniminen serkku olivat ennen minua ylioppilaaksi tulleet, ja mahdollista on että Kivi tunsi heidät ainakin nimeltä.

<p>13</p>

Huomattava on, että me puhuttelimme häntä ruotsiksi, jota kieltä hän aina oli käyttänyt Nervanderin seurassa. Nervander näet ainoastaan puutteellisesti puhuu suomenkieltä.