Muoto- ja muistikuvia II. Aspelin-Haapkylä Eliel

Muoto- ja muistikuvia II - Aspelin-Haapkylä Eliel


Скачать книгу
häntä sanomalla, että hän oli kotona.14

      Näinä päivinä sairas alkoi sanoa kuolevansa, ja usein hän oli osottaen kamariansa – "vinnikamariansa" – lausunut: "Tuossa minä kuolen." Ennen hän oli kiroillut eikä ollut tahtonut kuulla kuolemasta puhuttavankaan. Kuoleman hetki tulikin 31 p. jouluk. Läsnä oli veli Albert ja tämän vaimo Karoliina. Kuoleva kätteli ensin veljeään, ja painoi sitten Karoliinan kättä rintaansa vastaan lausuen viimeiset sanansa: "Minä elän!" Oli k: lo 4 aamulla.

      Vielä samana aamupäivänä Albert Stenvall toi kuolinsanoman Helsinkiin. Minä menin Cygnaeuksen luokse pyytämään, että hän kirjoittaisi Morgonbladetiin muistosanoja runoilijan poismenon johdosta, ja siihen hän kohta suostuikin. Kirjoitus, jonka nimi oli "Hyvästi jättö" (Ett farväl) ja jonka alle on merkitty: "Uuden vuoden yönä 1872 – 3. Fredr. Cygnaeus", alkoi seuraavin sanoin:

      "Onnellisempien suloisin toivo on saada kauan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne, jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

      "Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään hyvin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."

      "Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." —

      Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, (sittemmin senaattori) Ernst Albert Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitsi kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck (nyk. senaattorin rouva Donner) olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien ohella arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli tarpeeksi laulajia), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka (noin 3 kilometriä). Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti, C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti t: ri J. V. Calamnius ja yksinkertainen ylioppilaskvartetti lauloi Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät, nykyäänkin hautalauluna käytetyt säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu Synnyinmaasi helmaan!"

      Hautauspäivän ilma ja koko luonto oli murheellisen toimituksen mukainen. Järvi oli kyllä jäässä, mutta maa oli paljas, taivas pilvessä ja kylmä tuuli sai turkittomat värisemään. Kumminkin Tuusulan pitäjäläiset, joita oli lukuisasti saapuville tullut, pitivät hautajaisia "hyvin juhlallisena käytöksenä", jopa mainitsivat, että niin juhlallista "hautauskomentoa" siellä ei oltu ennen nähty.

      IV

      Se mitä nyt on kerrottavana on ainoastaan välillisessä yhteydessä Aleksis Kiven kanssa, mutta kumminkin siksi asiaan kuuluvaa, että se, joka kerran kirjoittaa seikkaperäisen runoilijan elämäkerran, ei voi jättää sitä mainitsematta. Koska sitä paitsi seuraava arvatenkin on aivan uutta nykyiselle polvikunnalle, en epäile jatkaa.

      Jotenkin samaan aikaan kuin kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras, jollei kokonaan tuntematon. Filos. kand. Raphael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit, ja sen ensi-ilta oli ilmoitettu 13 p: ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän taikka hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut hankkinut lupaa käännökseensä, vaan päinvastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Asian näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:

      "Kaupungin sanomissa ilmoitetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven Karkurit näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä. Niin paljon kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut.

      Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he, täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden (finansiell förslagenhet) ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää mitä surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista.

      Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään, sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taitelijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuodenkin säädyt anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lain voimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia – näiden valvoja on yleinen mielipide, ja sen edessä allekirjoittanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."

      Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Hertzberg ja Bergbom esittivät mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti, että hänen lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijälle, ei suinkaan ollut tarkottanut sitä, että hän kieltäytyi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom sanonut, että hän ei tahtonut keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäytynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä oli sitä mieltä, että teatterin johtokuntakin oli velvollinen vastaamaan draaman näyttelemisestä sekä että hän – mikä oli pääasia – oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen 29 p. jouluk. julkaisi Helsingfors Dagblad tiedon, että ruotsalaisen teatterin johtokunta – konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius – olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana.

      Juttu oli ensi kerran esillä raastuvan oikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava


Скачать книгу

<p>14</p>

Katso tästä seikkaperäisempää kuvaelmaa runoilijan elämäkerran lopussa, joka on liitettynä runoilijan valittuihin teoksiin. Tässä pidän silmällä lisäpiirteiden antamista. – Vrt. myöskin Suomalaisen Teatterin historia II, ss. 29-36.