Muoto- ja muistikuvia II. Aspelin-Haapkylä Eliel

Muoto- ja muistikuvia II - Aspelin-Haapkylä Eliel


Скачать книгу
omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista, ansaitsevat – niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan – neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.

      Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään yleisempääkin mielenkiintoa – puhumatta siitä että luulisi kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla yleisölle esitellyksi. – Nämä mietteet heräsivät minussa, kun päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri V. Tarkiaisen, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä". Koska erityisestä syystä olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin, huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.

      Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea. Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta, jolle tekijä – silmällä pitäen Runebergiä – antaa mainesanan klassillinen, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr. Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten, nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E. Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on, vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä, jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla) vuosisadan alussa. – Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa, Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa, Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava, että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena, Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.

       Ensimäinen luku on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on Kiven elämä ja tuotanto ennen "Seitsemää Veljestä". Fredr. Cygnaeus on ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja vaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä lukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan suomenkielellä j.n.e. – En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja merkitystä – olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen muistavat – , mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni ollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa läheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut tai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen taiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että hän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden. Hänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin sanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin niinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä katse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia. (Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin kun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä häntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta runoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.) Näin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa hänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena isänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään kenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan, kenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin on itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten kansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä näitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa – josta alempana enemmän – on helppo ymmärtää, että niin oli laita ainoastaan heidän ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi olisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen tuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri näiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan, että Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen, "että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta todellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia". Ja tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin kansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä ovat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja E. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä (noin 1859 – 60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Kaarlo Bergbom, joka v: sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e. Paitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan Th. Rein ja Emil Böök.17

      Sen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen seuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v: lta 1859 (eikä 1860), sillä kilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. – Nummisuutareja tarkottava huomautus, että "talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin kansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä liian raaka ja matala", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun "Hirvenhiihtäjät" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan pelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen "epärunollisia" torppareja ja talonpoikia. – Väite, että Karkureista annettiin "yhtä runsas tunnustus" kuin Nummisuutareista, ei myöskään oikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä on kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on vaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt Kiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin kun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen oli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin – sen huomaa hänen kirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: "Ainoastaan Stenvallin Nummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun." – "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." – Tekijän arvelu, että "Yö ja Päivä" ja "Leo ja Liina" ovat kirjoitetut


Скачать книгу

<p>17</p>

Että Kivi kävi Cygnaeuksen luona muissakin asioissa kuin kirjallisissa, todistaa seuraava kirje, josta myöskin näkyy kuinka jälkimäinen kaikessa hyväsydämisyydessään saattoi asettautua vieraalle kannalle runoilijaparkaan nähden. Kirje on osotettu Th. Reinille:

"Herra Professori!

Alkaa näyttää enemmän kuin luvalliselta ja anteeksiannettavalta hutiloimiselta, jollei Stenvall vielä ole päästänyt odotettua valtakirjaa samasta kädestä, joka aina on osottautunut niin valmiiksi kurottautumaan toisten apua kohti. Minulle itselleni olisi kovin tarpeen se raha, jonka jälleen tyhmyydessäni heitin hänen runolliseen seulaansa; ja on todellinen skandaali, jollei hän riennä hyvittämään ainakin neiti B – mia, sitte kun minä vihdoin olen onnistunut harrastuksissani valmistaa hänelle keinoja siihen. Jollei mikään muu auta, pyydän H: ra Prof: ria olemaan niin hyvä ja antamaan T: ri B – mille tiedon asiasta; toivottavasti hän ei vetäydy vaivasta muistuttaa Aleksis-ystäväänsä inhimillisestä velvollisuudesta tietää huutia ainakin suhteessaan H: ra Professorin hartaaseen ystävään ja palvelijaan

Fredr. C: seen.

Helsingissä 12 p. jouluk. 1869."

Koska tek. Cygnaeuksen ja Kiven keskinäiseen väliin nähden muun muassa mainitsee runoilijan veljen tiedonantajana, tahdon edelliseen lisätä, että vakaumukseni mukaan runoilijan veljien luotettavaisuus tämmöisissä asioissa on vähintäin epäiltävä, ja että heidän antamansa tiedot siis ovat kaikella varovaisuudella vastaanotettavat. Vakaumukseni johtuu seuraavista tosiasioista. Heiltä puuttui ja puuttuu täydellisesti sitä kirjallista sivistystä, jota veljen runoilijatoimen ja hänen kehityksensä käsittäminen edellyttää. Edelleen ei Kiven eläessä mitään tietty siitä (jota he jälestäpäin ovat kertoneet), että he milloinkaan (jollei hänen varhaisena kouluaikanaan) olisivat tukeneet veljeänsä taikka edes olleet erittäin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan, päinvastoin he jo silloin (niinkuin ennen muita K. Bergbom sai kokea) läheisen sukulaisuuden perustuksella tavantakaa kävivät Aleksin ystävien luona pyytämässä apua itselleen. Vihdoin on merkille pantava että he, kun minä 1872 keräsin aineksia runoilijan elämäkertaan, eivät tienneet kertoa minulle mitä he kymmeniä vuosia jälestäpäin ovat kertoneet nuoremmille tiedustelijoille. Tämä antaa aihetta olettaa, että heidän myöhemmät tietonsa osaksi johtuvat julkaisemastani Kiven elämäkerrasta ja kenties osaksi myöskin siitä että olivat huomanneet kuinka suurta arvoa pienimmällekin lisäpiirteelle annettiin.