Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
tässä umpinaisessa huoneessa, kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena – koko edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi, sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä myös liioittelemaan niitä.
"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.
"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen rasittuneelta."
Niin näytinkin. Näin peilistä itseni – surupukuisen, kuihtuneen, onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista: tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.
"Mitä muuta teillä on toivossa – onko mitään?"
"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."
"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."
Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni. Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus, joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään, mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua – ja sitä hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin – tapahtui se kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan, vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.
Kaksi kuumaa umpinaista huonetta tuli siis maailmakseni, ja vanha rampa nainen emännäkseni, ystäväkseni, kaikekseni. Hänen palvelemisensa oli velvollisuuteni – hänen tuskansa kärsimykseni – hänen huojennuksensa toivoni – hänen suuttumuksensa rangaistukseni – hänen arvonantonsa palkkani. Minä unohdin että oli niittyjä, metsiä, jokia, meriä ja alati vaihteleva taivas tämän sairashuoneen himmeiden ristikkoikkunain takana, ja olin melkein tyytyväinen unohtaessani sen. Kaikki minussa rajoittui osani mukaan. Koska olin kohtalon kasvattamana tottunut kesyksi ja hiljaiseksi, en vaatinut kävelyjä raittiissa ilmassa eikä ruokahaluni tarvinnut enempää kuin sairaalle tarjottuja niukkoja annoksia. Lisäksi hän tarjosi luonteensa omaperäisyyden tutkittavakseni, hyveittensä lujuuden ja, tahtoisin lisätä, intohimojensa voiman ihailtavakseni, tunteittensa vilpittömyyden turvakseni. Kaikki nämä ominaisuudet hänellä oli, ja niiden tähden pysyin hänen luonaan.
Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava, ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä, piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.
Eräänä helmikuun yönä – muistan sen hyvin – havaittiin neiti Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen – kimeän, vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.
"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä – tuo levoton, toivoton itku – ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen alkunsa. Kuvittelin myös – olin sen pannut merkille – että usein samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana purkautuu savuavista tulivuorista."
Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.
Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina tuikkivan kirpeässä pakkasessa.
Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman vakavana.
"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.
Vastasin myöntävästi.
"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi, niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se olisi ihme!"
"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja henkilöt tavattoman elävästi.
"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina – ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket, ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden – sen ainoan rakkauden – sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu, minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan muistaa – kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi kevät – mikä lämmin,