Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
Se oli paljon parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas – nyt tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään kolmekymmentä vuotta surua?"
"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä en voi – en voi nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa – tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän saakka ole uskonut."
"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.
"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan. Vielä kerran näen tuon hetken – näen lumisen hämärän hiipivän sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä, kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi, mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet, mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina – kuu nousee korkealle, mutta vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut päässyt tulemaan aikaisemmin."
"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei – ei tälläkään kertaa. Ja nyt hän tuli – ja tuli nopeasti – saavuttaakseen menetetyn ajan. 'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja; minä sanon sinulle, että minun niskani se on, jonka panet vaaralle alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen, kuulin sen tömistelevän – ainakin näin tumman möhkäleen – kuulin melua. Oliko se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento, joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"
"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin – luultavasti Frankin musta hevonen – seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."
"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä – jokin jota olin nähnyt laahattavan pitkin pihaa – jokin joka huokasi, joka voihki rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille, ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin häntä."
"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli Frankini Jumalan luona."
"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs nainen."
"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu ylevämielisestä anteliaisuudestaan.
"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin. Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa, ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon, niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista, Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."
Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta näytti kuin hän olisi ajatellut että olin vastannut.
"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi, vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."
Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia: aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.
V
LEHTI KÄÄNTYY
Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän – hyvin vähän – vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja, rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen. Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä, kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin, suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen, joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana. Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä olinpaikastani – toista minulla ei ollut tiedossa.
Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan. Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja