Syrjästäkatsojan tarina. Шарлотта Бронте
katseli laidan yli ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.
"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.
Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi. Minkälaiset kasvot – niin kauniit – niin julkeat ja itsekkäät!
"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."
Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton, turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin kauan kuin Vivid oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään toimenpiteitä, mutta sitten… Oh, en voinut katsoa eteenpäin. Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.
Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti kirjoittavansa kirjettä kotiin – isälleen, hän sanoi – luki kohtia siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä – ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen "Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa vastaan.
Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.
Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen, "Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue, nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka kerta kun tuo perhe matkusti".
Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja – nuori neiti, jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen rikkauden suoma itseluottamus. Naiset – molemmat olivat nuoria ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus tulee kysymykseen – olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä. Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian huomasin, tuon kauniin tytön mies – tai luultavasti sulhanen, sillä tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni, pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua, vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin ihmistä?
Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku, nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä. Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.
Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan". Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en tietänyt silloin, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua ja puhui.
"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.
Selitin että mieltymykseni merimatkaan täytyi vielä kestää kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.
"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."
En voinut olla hymyilemättä.
"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi, mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.
"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne väsähtänyt johonkin."
"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).
"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa yksin?"
"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin: teen aina tuttavuuksia."
"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.
"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"
"En."
"Minne sitten?"
"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta – ainakaan mitä tulee maailmaan Boue-Marinen sataman