Naisia. Anton Pavlovich Chekhov
Olen ehkä terveen näköinen, mutta jos minua tarkemmin tutkii, niin minusta ei löydy ainoatakaan tervettä suonta. Ruokahalua ei ole, tuskin pysyn jaloillani… Kahvia vain olen tänään juonut eikä sekään maistunut miltään.
Mutta Aleksei Nikolaitsh koetti saada häntä käsittämään eri virastojen eroa ja sitä mutkikasta seikkaa, mihin anomuspaperit kussakin tapauksessa ovat osoitettavat. Pian hän kuitenkin väsyi ja eräs kirjanpitäjistä astui hänen sijaansa.
– Senkin inhoittava akka! tuskitteli Kistunov väännellen hermostuneesti sormiaan ja mennen vähän väliä vesikarahvin luo. Hän on idiootti, pässinpää! Ensin hän kiusaa minua pahanpäiväisesti ja nyt noita kahta! Senkin vietävä! Uh!.. sydän tykyttää…
Puolen tunnin kuluttua hän soitti. Aleksei Nikolaitsh tuli.
– No, miten siellä nyt on? kysyi Kistunov väsyneesti.
– Emme saa häntä mitenkään käsittämään, Pjotr Aleksandritsh! Kärsivällisyytemme on ihan lopussa. Me puhumme hänelle Tuomaasta, mutta hän vastaa meille Jeremiaasta…
– Minä… en voi enää sietää hänen ääntään… Olen sairas… En voi sietää…
– Soitetaan ovenvartijaa, vieköön hän tuon naisen ulos.
– Ei! ei! säikähti Kistunov. Hän rupeaa huutamaan ja tässä talossa asuu paljon väkeä… voivat vielä luulla meistä mitä hyvänsä… Koettakaa nyt vielä oikein hartaasti, niin eiköhän tuo lopultakin ymmärtäne.
Hetken kuluttua kuului sieltä taas Aleksei Nikolaitshin matala ääni. Kului neljännestunti ja matalan basson asemesta kuului kirjanpitäjän voimakas tenori.
– Kerrassaan inhoittava! tuskitteli Kistunov hermostuneesti liikuttaen olkapäitään. Tyhmä kuin pässi! Piru hänet periköön! Tuntuu siltä kuin jalkaleini taas alkaisi… Ja päätä kivistää…
Viereisessä huoneessa Aleksei Nikolaitsh, jonka voimat vihdoinkin olivat tyyten loppuneet, koputti sormellaan pöytään ja osoitti sitten rouvaa otsaan.
– Sanalla sanoen, tämä teidän hartioillanne ei ole pää, sanoi hän, vaan jokin muu…
– No… älähän huoli… suuttui akka. Koputa omaa eukkoasi…
Tarhapöllö! Paras on, kun et siinä liikoja käsiäsi liikuttele!
Katsoen rouva Shtshukinaa kiukkuisena ja raivostuneena ikäänkuin olisi halunnut syödä hänet Aleksei Nikolaitsh sanoi hilliten ääntään:
– Korjaa luusi!
– Hä? parahti Shtshukina samassa. Kuinka te uskallatte? Vaikka olen heikko, turvaton nainen, niin tuollaista en minä siltä salli itselleni tapahtuvan! Minun mieheni on kolleegiasessori! Senkin tarhapöllö! Menenpä asianajaja Dmitri Karlitskin luo, niin saatpa nähdä kuinka sinun käy! Kolme vuokralaistani on tuomittu sakkoihin ja kyllä sinäkin vielä saat polvillasi pyytää minulta anteeksi hävyttömyyttäsi! Minä menen teidän kenraalinne luo! Teidän ylhäisyytenne!! Teidän ylhäisyytenne!!
– Mene hiiteen, pakana! kähisi Aleksei Nikolaitsh.
Kistunov avasi oven ja astui sisään.
– Mitä nyt? kysyi hän itkunsekaisella äänellä.
Shtshukina, joka oli punainen kuin keitetty rapu, seisoi keskellä huonetta, muljautteli pahasti silmiään ja tökkäili sormillaan ilmaan. Pankin virkamiehet seisoivat pitkin seinävieriä ja katselivat neuvottomina toisiinsa. He punoittivat myöskin ja olivat kovin vaivaantuneen näköisiä.
– Teidän ylhäisyytenne! rouva Shtshukina syöksyi Kistunovin luo. Tämä… juuri tämä (rouva osoitti Aleksei Nikolaitshia) koputti sormellaan pöytään ja sitten minun otsaani… Te käskitte häntä selvittämään asiani, mutta hän tekee vain pilkkaa minusta! Minä olen heikko, turvaton nainen… Minun mieheni on kolleegiasessori ja minä itse olen majurin tytär!
– Hyvä, armollinen rouva, sai Kistunov sanotuksi, minä otan heti selvän asiasta… ryhdyn toimenpiteisiin… Mutta menkää nyt pois täältä… myöhemmin sitten!..
– Entä koska saan sitten rahani, teidän ylhäisyytenne? Minä tarvitsen tänään!
Kistunov hypisteli otsaansa vapisevalla kädellään, huoahti ja alkoi taas selittää.
– Armollinen rouva, olenhan jo sanonut teille, että tämä on pankki, yksityinen liikehuone… Mitä tahdotte meiltä sitten? Ettekö ymmärrä, että häiritsette meitä?
Shtshukina kuunteli ja huokaili.
– Niin, niin… myönsi hän. Mutta olkaa Jumalan tähden armollinen, teidän ylhäisyytenne, olkaa kuin oma isäni, suojelkaa minua! Jos lääkärintodistus ei riitä, niin kyllä minä voin toimittaa todistuksen poliisilaitokseltakin… Mutta käskekää maksamaan minulle rahat!
Kistunovin silmissä alkoi välkehtiä. Hän puhalsi kaiken ilman keuhkoistaan ja vaipui voimatonna tuolille.
– Paljonko te tahdotte? kysyi hän heikolla äänellä.
– Kaksikymmentä neljä ruplaa kolmekymmentä kuusi kopeekkaa.
Kistunov veti lompakon taskustaan, otti siitä kahdenkymmenen viiden ruplan setelin ja ojensi sen rouva Shtshukinalle.
– Ottakaa… ja menkää!
Shtshukina kääri setelin nenäliinaan, kätki käärön ja väännettyään suunsa makeaan, jopa veikeään hymyyn kysyi:
– Teidän ylhäisyytenne, eiköhän mieheni pääsisi taas entiseen virkaansa?
– Minä lähden nyt pois… olen sairas… sanoi Kistunov uupuneella äänellä. Minun sydämeni tykyttää niin kauhean kovasti.
Kistunovin lähdettyä lähetti Aleksei Nikolaitsh pankkipalvelija Nikitan noutamaan laakerintippoja. Kun kukin oli ottanut niitä kaksikymmentä tippaa, ryhtyivät pankkivirkamiehet taas työhönsä. Mutta rouva Shtshukina istuskeli eteisessä vielä parisen tuntia puhellen ovenvartijan kanssa ja odotellen Kistunovia takaisin.
Rouva Shtshukina saapui vielä seuraavanaki päivänä.
KOSTO
Ljev Savvitsh Turmanov, tavallinen kuolevainen, jolla oli sievoinen omaisuus, vielä sievoisempi aviosiippa ja mitä sievoisin kalju keskellä päälakea, pelasi kerran skruuvia erään ystävänsä luona tämän nimipäivillä. Aikamoisen tappion jälkeen, joka oli pusertanut hien hänen otsalleen, hän yhtäkkiä muisti, ettei ollut pitkään aikaan kulauttanut viinaryyppyä. Hän nousi, kulki varpaillaan somasti huojuen pöytien välitse saliin, jossa nuoret tanssivat (siellä hän hymyili ystävällisesti ja taputti isällisesti nuorta, hintelää apteekkaria olkapäähän), ja pujahti sitten pienestä ovesta tarjoiluhuoneeseen. Täällä oli pienellä pyöreällä pöydällä pulloja, viinakarahvi… Niitten vieressä kylmien ruokalajien joukossa oli sipulilla ja persiljalla maustettu, puoleksi syöty silli. Ljev Savvitsh kaatoi itselleen ryypyn, liikutteli sormiaan ilmassa, ikäänkuin hän olisi valmistautunut pitämään puhetta, joi, väänsi kasvoilleen kärsivän ilmeen… Sitten hän iski haarukkansa silliin ja… Mutta silloin hän kuuli puhetta seinän takaa.
– Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi… sanoi naisen ääni vilkkaasti.
Mutta milloin?
"Minun vaimoni", arveli Ljev Savvitsh, joka tunsi äänen. "Kenen kanssa hän siellä rupattaa?"
– Milloin tahdot, ystävän!.. vastasi matala, syvä, täyteläinen ääni seinän takana. Tänään ei ole mahdollista, huomenna on minulla työtä melkein koko päiväksi…
"Sehän on Degtjarjev!" Turmanov tunsi ystävänsä matalan äänen. "Vai sinäkin, Brutus, samaa tietä!.. Joko hän on saanut sinutkin pauloihinsa? Onpa siinä väsymätön, kyllästymätön akka! Päivääkään hän ei voi elää ilman 'romaania'!"
– Niin, huomenna minulla on työtä koko lailla, jatkoi matala ääni.