Naisia. Anton Pavlovich Chekhov
keksiä salajuoni. Palvelijan kautta ei myöskään saata lähettää, sillä sinun verikoirasi pitää palvelusväen kovassa kurissa… Pelaako hän korttia paraikaa?
– Pelaa. Se hölmö häviää sitten aina!
– Se merkitsee sitä, että rakkausasioissa on onni hänelle sitä suotuisampi! naurahti Degtjarjev. Kuuleppas, sydänkäpyseni, mitä minä tässä keksin… Huomenna tasan kello kuusi illalla minä palaan konttorista kaupunginpuiston kautta, jossa minun pitäisi tavata tarkastajamme. Jätä siis, kultaseni, jos se vain on mahdollista, viimeistään kello kuudeksi, ei myöhemmin, kirje siihen marmorimaljakkoon, joka on viiniköynnösmajasta vasemmalle… Kai tiedät sen?
– Tiedän, tiedän.
– Se on oleva sekä runollista, salaperäistä että uutta… Silloin ei siitä saa tietää sinun möhömahasi eikä minun kunnioitettava parempi puoliskoni. Ymmärräthän?
Ljev Savvitsh joi vielä ryypyn ja läksi sitten pelipöytänsä ääreen. Salaisuus, jonka perille hän oli päässyt, ei hämmästyttänyt eikä suututtanut häntä vähääkään. Aika, jolloin hän oli sellaisesta suuttunut, pannut toimeen perhekohtauksia, haukkunut, vieläpä lyönytkin, oli jo kauan sitten ohi. Nyt hän vain huitaisi kädellään ja katsoi sormiensa läpi huikentelevaisen vaimonsa seikkailuja. Mutta häntä harmitti nyt kuitenkin. Sellaiset nimitykset kuin kalkkunakukko, verikoira, möhömaha y. m. loukkasivat hänen kunniantuntoaan.
"Mikä lurjus se Degtjarjev sentään on!" ajatteli hän laskien tappioitaan. "Kun hän tapaa minut kadulla, niin heittäytyy niin hyväksi ystäväksi että oikein, irvistelee mielihyvästä ja silittelee vatsaani, mutta annappas kuinka myrkyllisesti selkäni takana minusta puhuu! Edessäpäin ylistää minua ystäväksi, mutta takanapäin haukkuu kalkkunakukoksi ja möhömahaksi ja ties miksi…"
Kuta enemmän hän syventyi vastenmielisiin tappioihinsa, sitä enemmän sapetti mokoma loukkaus! häntä…
"Maitoparta…" ajatteli hän katkaisten vihaisena liitupalasen. "Keltanokka… Jos tekisi mieleni käydä sanoihisi kiinni, niin kyllä minä pian näyttäisin sinulle verikoiran jäljet!"
Illallispöydässä hän ei voinut välinpitämättömästi katsoa Degtjarjevia kasvoihin, ja tämä, ikäänkuin tahallaan, kyseli häneltä tunkeilevasti, oliko hän voittanut pelissä, miksi hän oli niin murheellinen j.n.e. Kehtasipa hän vanhan tuttavan oikeudella äänekkäästi torua rouva Turmanovia siitä, ettei tämä ollut kylliksi huolehtinut miehensä terveydestä. Rouva Turmanov, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, iski veitikkamaisesti silmää miehelleen, nauroi iloisesti ja jutteli viattomasti, niin ettei itse pirukaan olisi voinut epäillä häntä uskottomaksi.
Palattuaan kotiin Ljev Savvitsh oli pahalla tuulella ja tyytymätön; hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi syönyt vasikanpaistia, vaan vanhan kalossin. Hän olisi ehkä vielä joten kuten voittanut itsensä ja unohtanut kaikki, mutta hänen vaimonsa lörpötykset ja hymyilyt toivat joka hetki hänen mieleensä kalkkunakukon, möhömahan…
"Korvilleen hän tarvitsisi, senkin vietävä Degtjarjev…" ajatteli hän.
"Häntä pitäisi julkisesti nuhdella."
Ja Ljev Savvitsh tuumi, että hän tekisi aivan oikein, jos antaisi Degtjarjeville aika selkäsaunan tai ampuisi hänet kaksintaistelussa kuin varpusen… tai toimittaisi hänet viraltaan pois tai panisi marmorimaljakkoon jotakin iljettävää, haisevaa – esimerkiksi mätänevän rotan… Eipä olisi myöskään hullumpaa siepata rouvan kirje maljakosta ja panna sijaan hävyttömiä runoja, allekirjoituksena "sinun Akulkasi", tai jotakin muuta sentapaista.
Turmanov asteli pitkän aikaa huoneessaan nauttien moisista suunnitelmista. Mutta yhtäkkiä hän jäi seisomaan ja iski otsaansa.
– Hyvä, nyt sen keksin! huudahti hän ihan loistaen tyytyväisyyttään.
Se käy mainiosti! Mainiosti!
Kun hänen puolisonsa oli nukkunut, hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja pitkän aikaa harkittuaan, muuttaen käsialaansa mahdollisimman oudoksi ja tehden tahallaan kirjoitusvirheitä kirjoitti näin: "Kauppias Dulinoville. Kunnioitettava herra! Jollette te tänäpän kello kuuteksi 12 päivänä syyskuuta pane kaksi sataa ruplaa siihen marmorimaljakkoon, joka on kaupunkin puistossa viiniköynnösmajan vieressä, niin te tulette tapetuksi ja teitän korutavara kauppa räjähytetään ilmaan." Kirjoitettuaan tämän kirjeen Ljev Savvitsh ihan hypähti ilosta.
– Nerokas keksintö! jupisi hän hykertäen käsiään. Erinomaista! Eipä olisi itse saatanakaan voinut myrkyllisempää kostoa keksiä! Kauppias pelästyy tietysti hirveästi ja ilmoittaa asiasta heti poliisikamariin, josta lähetetään kello kuudeksi salapoliiseja pensaikkoon vaanimaan ja – rips-raps poika siepataan sievästi kiinni, juuri kun hän kurottautuu kirjettä ottamaan!.. Kyllä pojan housut silloin tutisevat! Ennenkuin asia sitten selviää, saa se lurjus istua ja tuskitella tarpeekseen… Mainiota!
Ljev Savvitsh liimasi postimerkin kirjeen kuoreen ja vei sen itse postilaatikkoon. Hän nukkui autuaaseen hymyyn eikä herännyt ennenkuin myöhään aamulla; pitkään aikaan ei hän ollut niin makeasti nukkunut. Herättyään aamulla ja muistettuaan kostojuonensa hän hymyili tyytyväisenä, vieläpä hypisteli uskotonta vaimoaan leuasta. Mennessään sitten virkaansa ja istuessaan kansliassa hän koko ajan hymyili ja kuvitteli mielessään Degtjarjevin kauhua, kun tämä joutuu satimeen…
Kellon lähetessä kuutta hän ei enää malttanut mieltään, vaan riensi kaupunginpuistoon omin silmin ihaillakseen vihollisensa epätoivoista asemaa.
"Ahaa!" ajatteli hän nähdessään poliisin.
Tultuaan viiniköynnösmajan läheisyyteen hän istuutui erään pensaan suojaan ja suunnattuaan ahnaan katseensa maljakkoon alkoi odottaa. Hänen kärsimättömyydellään ei ollut rajoja.
Tasan kello kuusi ilmaantui Degtjarjev. Mies oli kaikesta päättäen mitä parhaimmalla tuulella. Silinterihattu oli uljaasti takaraivolla ja päällystakki levällään: näytti siltä kuin sieltä ei olisi näkynyt ainoastaan hänen liivinsä, vaan vieläpä koko hyvä tuulensa. Hän vihelteli ja veti tuon tuostakin sauhun sikaristaan…
"Kohta saat tuta mitä merkitsevät kalkkunakukko ja verikoira!" ajatteli
Turmanov vahingoniloisesta "Odotappas!"
Degtjarjev astui marmorimaljakon luo ja pisti laiskasti kätensä siihen… Ljev Savvitsh kohosi katsomaan silmäänsä räpäyttämättä… Degtjarjev otti maljakosta pienenpuoleisen paketin, katseli ja käänteli sitä olkapäitään kohautellen, avasi sen sitten epäröiden, kohautteli taaskin olkapäitään; mitä suurimman ällistyksen ilme levisi hänen kasvoilleen, Paketissa oli kaksi sadan ruplan seteliä!
Degtjarjev katseli seteleitä pitkän aikaa. Vihdoin, herkeämättä yhä kohauttelemasta olkapäitään, hän pisti setelit taskuunsa ja lausui: "Merci!"
Onneton Ljev Savvitsh kuuli tämän "merci." Koko illan hän seisoi sitten vastapäätä Dulinovin myymälää, uhkaili nyrkillään ilmoituskilpeä ja mutisi kiukkuisena:
– Pelkuri! Pennin pyörittäjä! Vaivainen nauta! Möhömahainen raukka!
TAIDETEOS
Sasha Smirnov, äitinsä ainoa poika, astui hieman hämillään lääkäri Koshelkovin työhuoneeseen. Hän kantoi kainalossaan jotakin, joka oli kääritty "Pörssisanomain" numeroon 223.
– Aa, rakas ystäväni! huudahti lääkäri tulijalle. No kuinka voitte?
Mitä kuuluu?
Sasha vilkutti silmäänsä, pani kätensä sydämelleen ja sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:
– Äiti pyysi sanomaan terveisiä teille, Ivan Nikolajevitsh, ja kiittämään teitä… Minä olen äitini ainoa poika ja te pelastitte minun henkeni… paransitte vaarallisesta taudista ja… me emme tiedä, miten osoittaisimme teille kiitollisuuttamme…
– Älkäähän