Naisia. Anton Pavlovich Chekhov
liikaa! sanoi lääkäri rypistäen otsaansa. Mitä te nyt?..
– Ei, olkaa hyvä älkääkä kieltäytykö, jatkoi Sasha mutisemistaan ja rupesi avaamaan myttynsä. Loukkaatte sekä minua että äitiäni, jos kieltäydytte… Se on erinomainen kapine… vanhaa pronssia… Me olemme perineet sen isävainajalta ja säilyttäneet sitä kalliina muistona… Minun isäni osteli vanhoja pronssitavaroita ja möi niitä jälleen muinaismuistojen kokoilijoille… Äiti ja minä jatkamme nyt samaa tointa…
Sasha otti kääröstään tuomansa esineen ja laski sen pöydälle. Se oli keskikokoinen kynttelikkö vanhaa pronssia, taiteellista työtä. Siinä oli kuvattuna ryhmä: jalustalla seisoi kaksi naista Eevan puvussa ja sellaisessa asennossa, ettei minulla ole kylliksi rohkeutta eikä luonnonlaatua kuvata heitä. He hymyilivät mielistellen, ja näytti yleensä siltä, että jollei heidän olisi ollut pakko tukea kynttelikköä, niin he olisivat hypänneet alas jalustalta ja pitäneet huoneessa sellaista irstasta melua, jota on, hyvä lukijani, sopimaton edes ajatellakaan.
Silmäiltyään lahjaa lääkäri kahnutti laiskasti korvansa taustaa, rykäisi kurkkuaan ja niisti epäröiden nenänsä.
– Onpa se todellakin soma laitos, jupisi hän, mutta… miten sanoisin, se ei… se on liian vapaata taidetta… Eipä voi sanoa tuon enää olevan alastomuutta, vaan pikemmin… niin, piru ties, mitä se on…
– Mitä sillä tarkoitatte?
– Itse paholainen ei voisi keksiä mitään riettaampaa… Jos minä pitäisin pöydälläni tuollaista mielikuvituksen epäsikiötä, niin johan minä sillä koko huoneistoni saastuttaisin!
– Kuinka kummallinen käsitys teillä on taiteesta, herra tohtori! loukkaantui Sasha. Onhan se taideteos, katsokaa! Niin runsaasti kauneutta ja suloa, että sielun valtaa autuaallinen tunne ja kyyneleet nousevat silmiin! Tuollaista kauneutta katsellessa saattaa unohtaa koko tämän matoisen maailman… Katsokaa, siinä on liikuntoa, siinä on ilmaa, siinä on henkevyyttä!..
– Kaiken tuon ymmärrän mainiosti, hyvä mies, keskeytti lääkäri, mutta asian laita on niin, että minä olen perheellinen, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia…
– Tietysti, jos katsoo asiaa joukon kannalta, myönsi Sasha, silloin esiintyy tämä suurenmoinen taideteos toisessa valossa… Mutta, herra tohtori, olkaa ylempänä joukkoa, etenkin kun te kieltäytymällä loukkaisitte syvästi minua ja äitiäni… Minä olen äitini ainoa poika… te olette pelastanut henkeni… annamme teille kaikkein kallisarvoisimman esineen, mikä meillä on… ja… ja minä valitan vain sitä, ettei teillä ole paria tälle kynttelikölle…
– Kiitoksia, nuori ystäväni, minä olen erittäin kiitollinen… Sanokaa terveisiä äidillenne… mutta… ajatelkaa toki, täällä juoksentelee lapsia, käy naisia… No… jääköön nyt siihen! Eihän teitä saa käsittämään.
– Eihän tässä minulle mitään käsittämätöntä olekaan, iloitsi Sasha.
Pankaa tämä kynttelikkö tuohon maljan viereen, se sopii siihen erinomaisesti. Mutta mikä vahinko, ettei ole sille paria! Mikä vahinko!
Hyvästi nyt, herra tohtori!
Sashan mentyä lääkäri katseli kynttelikköä pitkän aikaa, raapiskeli korvansa taustaa ja aprikoi.
"Onhan se erinomainen kapine, sitä ei käy kieltäminen", ajatteli hän, "ja olisipa vahinko heittää se pois… Mutta täällä en minä sitä myöskään voi pitää… Hm! Siinäpäs vasta tehtävä, jota on vaikea ratkaista! Entä jos antaisin sen lahjaksi jollekulle?"
Pitkän aikaa aprikoituaan hän muisti hyvän ystävänsä, asianajaja
Yhovin, jolle hän oli velkaa asianajosta.
– Sehän mainiota, päätti lääkäri. Ystävänä hänen on vaikea ottaa minulta rahaa; sopii siis mainiosti, että annan hänelle lahjan korvaukseksi. Sinnepä vien tuon pirun vehkeen! Kaikeksi onneksi hän on vanhapoika ja viettää hieman kevytmielistä elämää…
Jättämättä asiaa homehtumaan hän kiireimmän kautta pukeutui, otti kynttelikön ja ajoi asianajaja Yhovin luo.
– Terve mieheen! huudahti hän tavatessaan asianajajan kotoa. Minä pistäysin vähäsen… Tulin kiittämään sinua, hyvä veli, vaivoistasi… Rahasta jollet huoli, niin ota edes tämä kapine… Katsohan, hyvä veli… Upea laitos!
Nähtyään taideteoksen asianajaja innostui sanomattomasti.
– Ai, mutta sehän on vasta onnistunut! Hitto vieköön, mitä ne taiteilijat keksivätkin! Ihmeellistä! Ihastuttavaa! Mistä sinä olet nuo ihanat neitoset löytänytkin?
Vuodatettuaan ihastuksensa asianajaja katsahti säikähtyen oveen ja kuiskasi:
– Vie, hyvä veli, lahjasi pois. En minä voi sitä ottaa…
– Mikset?.. pelästyi lääkäri.
– No sentähden, että… Täällä käy minun äitini ja asiatuttavani… ja palvelijanikin tähden hävettäisi…
– Ei, ei, ei… Älä kieltäydykään!.. puheli lääkäri viittilöiden käsillään. Se olisi sikamaista sinun puoleltasi! Noin taiteellinen teos… katsohan… siinä on liikuntoa… henkevyyttä… Ei sanaakaan enää! Sinä loukkaat minua!
– Jospa olisi edes viikunanlehtiä ripustettu eteen…
Mutta lääkäri viittilöi käsillään kahta kauheammin ja pakeni Yhovin asunnosta. Tyytyväisenä, kun oli saanut lahjan käsistään, hän ajoi kotiin.
Hänen mentyään asianajaja katseli kynttelikköä, kosketteli sitä joka puolelta sormillaan ja, niinkuin lääkärikin, oli ajatella päänsä puhki ratkaistessaan kysymystä: mitä oli lahjalla tehtävä?
"Onhan se kaunis kapine", tuumaili hän. "Vahinko olisi heittää se pois, mutta sopimatonta on sitä luonaankaan pitää. Parasta on, että lahjoitan sen jollekulle… Niin, vienpä sen tänä iltana huvinäyttelijä Shashkinille. Se velikulta pitää tuollaisesta, ja tänäänhän on sitä paitsi hänen lahjanäytäntönsä…"
Tuumasta toimeen. Illalla ojennettiin huolellisesti kääritty kynttelikkö huvinäyttelijä Shashkinille. Pitkin iltaa hyökkäsi Shashkinin pukuhuoneeseen herroja ihailemaan lahjaa… Koko ajan kuului pukuhuoneesta hevosen hirnuntaa muistuttavaa naurun rähäkkää. Jos joku näyttelijättäristä uskalsi Shashkinin ovelle kysymään: "Saako tulla?" niin heti kuului sisältä Shashkinin käheä ääni:
– Ei, ei, siskoseni! En ole pukeutunut!
Näytännön loputtua Shashkin tavan takaa kohautteli olkapäitään ja levitteli käsiään päivitellen:
– Minne minä tuon vietävän kalun työnnän? Että pitikin nyt asua yksityishuoneistossa! Ja käyhän luonani näyttelijättäriä! Jospa se olisi valokuva, jonka voi pistää pöytälaatikkoon!
– Myökää se, herra Shaskin, neuvoi parturi, joka paraikaa paljasti huvinäyttelijän päätä peruukeista. Etukaupungissa asuu muuan eukko, joka ostaa vanhoja pronssiteoksia… Kun ajatte sinne, niin kysykää Smirnovaa… Hänet tuntee jokainen.
Shashkin seurasikin neuvoa…
Pari päivää myöhemmin lääkäri Koshelkov istui työhuoneessaan tutkien hartaasti, sormi otsalle painettuna, sappihappoa. Yhtäkkiä ovi aukeni ja sisään syöksyi Sasha Smirnov. Hän hymyili, säteili ja koko hänen olemuksensa uhkui onnea… Käsissään hän piti jotakin sanomalehteen käärittynä.
– Herra tohtori! hän aloitti hengästyneenä. Kuvitelkaa iloani! Teidän onneksenne meidän onnistui hankkia pari teidän kyntteliköllenne!.. Äiti on niin onnellinen… Ja minä olen äitini ainoa poika… jonka hengen te pelastitte…
Ja syvästä kiitollisuuden tunteesta vavisten Sasha laski kynttelikön lääkärin eteen. Tämä avasi suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan mitään: hänen kielensä