Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
rakastui aina siihen, kehen kulloinkin katsoi.
– Ah, miten verratonta! – hän yhä toisteli, juosten Sonjan luo.
Nikolai ja Denisof astelivat pitkin huoneita ja katselivat ystävällisen suojelevasti tanssivia.
– Miten hän on suloinen, hänestä tulee kaunotar, puheli Denisof.
– Kuka?
– Kreivitär Natasha, – Denisof vastasi.
– Ja miten hän tanssii, sitä suloutta! – sanoi hän taas, hetken vaiti oltuaan.
– Kenestä sinä oikein puhut?
– Sisarestasi, – huusi Denisof harmistuneena.
Rostof naurahti.
– Mon cher comte, vous êtes l'un de mes meilleurs écoliers, il faut que vous dansiez, – sanoi pikku Jogel, lähestyen Nikolaita.
– Voyez combien de jolies demoiselles!9
Samaa pyytäen, kääntyi hän Denisoviin, joka myös oli hänen entisiä oppilaitaan.
– Non, mon cher, je feroi tapisserie,10 – sanoi Denisof. – Muistattehan, miten huonosti käytin hyväkseni tuntejanne?..
– Oh ei! – sanoi Jogel, rientäen häntä lohduttamaan. – Te olitte vain tarkkaamaton, mutta kykyä teillä oli, niin, teillä oli kykyä.
Alettiin soittaa tuota uutta masurkkaa. Nikolai ei voinut Jogelille kieltää ja pyysi parikseen Sonjan. Denisof istuutui vanhusten viereen ja, nojaten käsiään ja leukaansa miekkansa kahvaan ja jalallaan tahtia lyöden, jutteli hauskoja juttuja ja huvitti vanhoja naisia, jotka katselivat nuorten tanssia. Jogel tanssi ensimäisenä parina ylpeytensä ja paraimman oppilaansa kera. Pehmeästi ja sulavasti siirrähytellen pienen hienoja kenkiään, kiidätti Jogel ensimäisenä ympäri lattian, rinnallaan Natasha arastelevana, mutta silti tarkoin ja taitavasti askelensa harkiten. Denisof ei irroittanut katsettaan Natashasta ja yhtyi miekallaankin tahtia lyömään. Hänen ilmeestään huomasi selvästi, että hän on tanssimatta vain siksi ettei tahdo vaan ei suinkaan siksi, ettei osaisi. Keskellä erästä kuviota kutsui hän ohitse kiitävän Rostovin luokseen.
– Eihän tämä lainkaan, – hän sanoi. – Onko tämä puolalaista masurkkaa? Mutta oivasti hän tanssii.
Tietäen, että Denisof oivallisesti tanssi puolalaista masurkkaa, vieläpä Puolassa ollessaan oli ollut siitä kuulukin, juoksi Nikolai Natashan luo ja sanoi:
– Mene ja pyydä Denisovia. Hänpä vasta tanssii!
Kun tuli taas Natashan vuoro, nousi hän ja, sukkelasti kepsutellen somilla nauharuusurintaisilla kengillään, juoksi ujona yksin yli lattian nurkkaan, missä Denisof istui. Hän huomasi kaikkein katselevan häntä ja odottavan jotain. Nikolaikin näki, miten Denisof ja Natasha hymyillen väittelivät. Denisof kielteli, vaan hymyili iloisesti. Nikolai juoksi heidän luokseen.
– Olkaa hyvä, Vasili Dmitritsh, – puheli Natasha, menkäämme, olkaa hyvä.
– No, mutta armahtakaa kreivitär, – pyyteli Denisof.
– Mitäs turhia, Vasja, – Nikolai sanoi.
– Aivan kuin Vaska kollia kehottelevat, – sanoi Denisof leikillä.
– Laulan teille sitten koko illan, – sanoi Natasha.
– Tenhotar, kaikkeen saa minut suostumaan! – sanoi Denisof ja päästi miekan vyöltään.
Hän siirtyi tuolien takaa, tarttui lujasti Natashan käteen, heitti päänsä takakenoon ja, tahtia odotellessaan, hän päästi oikean jalkansa länkään. Ratsulla ja masurkassa hänen pienuutensa ei pistänyt silmään, ja hän näytti sangen reimalta pojalta, jommoiseksi itsekin tunsi itsensä näissä tilaisuuksissa. Päästyään sitten tahtiin hän katsahti sivulta naiseensa voitonvarmana ja veitikkamaisesti, tömäytti äkkiä toisen jalkansa lattiaan, kimposi kuin pallo ilmaan ja lensi kaaressa ympäri salia, lennättäen Natashaa mukanaan. Hän kiisi kuulumattomasti yhdellä jalalla salin toiseen päähän eikä näyttänyt lainkaan huomaavan edessään olevia tuoleja; mutta äkkiä kilahtivat kannukset, ja jalat harilla nousi hän koroilleen, seisoi näin silmänräpäyksen, tömisteli, kannusten kilistessä, paikallaan seisten jalkojaan, pyörähti äkkiä ympäri ja, takoen vasemmalla jalalla oikeata, hän taas ponnahti laajaan kaareen. Natasha arvasi, mitä Denisof kulloinkin aikoi tehdä ja itsekkään käsittämättä miten, seurasi häntä – heittäytyen täydellisesti hänen valtaansa. Milloin kaarsi Denisof Natashan oikealta, milloin vasemmalla puolen, milloin laskeutui polvilleen, kiepautti Natashan ympäriinsä ja hypähti taas jaloilleen, kiitäen sellaista vauhtia kuin olisi aikonut henkeä vetämättä juosta läpi koko huoneuston. Ja taas hän äkkiä pysähtyi ja taas teki uuden ja odottamattoman mutkan. Kun hän viimein oli saattanut Natashan tämän paikalle, pyörähti hän ketterästi hänen edessään ja kumarsi, kannuksiaan kilistellen. Mutta Natasha ei istuutunut, hän tuijotti vain häntä silmiin ja hymyili ihmeissään aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.
– Mitä tämä tällainen on? – lausui hän.
Huolimatta siitä, ettei Jogel tunnustanut tätä masurkkaa oikeaksi, olivat kaikki ihastuneet Denisovin mestaruuteen, pyysivät yhtäpäätä häntä tanssimaan ja vanhukset alkoivat hymyillen jutella Puolasta ja vanhasta hyvästä ajasta. Denisof, punaisena masurkasta ja pyyhkien hikeä nenäliinallaan, istuutui Natashan viereen eikä koko tanssiaisten aikana erkaantunut hänestä.
XIII
Pariin päivään tämän jälkeen ei Rostof tavannut Dolohovia omaistensa luona eikä hän ollut tavattavissa kodissaankaan; kolmantena päivänä sai hän häneltä kirjeen.
"Kosken enää aijo teidän luonanne käydä sinulle tunnetuista syistä ja koska pian aijon lähteä armeijaan, niin pidän ystävilleni tänä iltana lähtökekkerit – tule Englantilaiseen hotelliin."
Samana iltana oli Rostof omaistensa ja Denisovin seurassa teatterissa ja saapui kymmenettä käydessä sieltä Englantilaiseen hotelliin. Hänet johdatettiin heti hotellin hienoimpiin suojiin, mitkä Dolohof oli vuokrannut täksi yöksi. Parikymmentä miestä tungeskeli pöydän ympärillä, jonka ääressä isäntä itse istui kynttilä kummallakin puolella. Pöydällä oli kultarahoja ja seteleitä, ja Dolohof, joka hoiteli kassaa, jakeli paraillaan korttia. Rostof ei ollut ystäväänsä tavannut senjälkeen, kun tämä oli kosinut ja saanut rukkaset, ja siksipä tuntuikin hänestä kumman oudolta tämä tapaaminen.
Dolohovin kirkas, kylmä katse kohtasi hänet jo ovella, ja tuntui kuin hän jo kauvan olisi odotellut ystäväänsä.
– Pitkiin aikoihin emme ole tavanneet toisiamme, – Dolohof sanoi, – kiitos, että tulit. Kun tämän olen jakanut, saapuu Iljushka laulajineen.
– Olen käynyt sinua tapaamassa, – sanoi Rostof punastuen.
Dolohof ei vastannut hänelle.
– Voithan koettaa onneasi, – sanoi hän Rostoville.
Rostof muisti samassa kumman keskustelun, joka oli joskus tapahtunut hänen ja Dolohovin välillä. – Ainoastaan pöllöt luottavat pelionneensa, – oli Dolohof silloin sanonut.
– Vai pelkäätkö pelata kanssani? – jatkoi Dolohof, aivan kuin hän olisi arvannut ystävänsä mietteet, ja hymähti.
Tästä hymystä Rostof huomasi, että Dolohof oli saman tunteen vallassa kuin hän oli päivällisten aikana englantilaisessa klubissa ja yleensäkin niinä hetkinä, jolloin hän, arki-elämään kyllästyneenä, kummallisilla, enimmäkseen julmilla teoillaan tahtoo siitä riehtautua.
Rostovista tuntui seurassa olo vastenmieliseltä; hän ei mitenkään keksinyt sukkeluutta, jolla olisi vastannut Dolohovin kysymykseen. Hänen yhä aprikoidessaan vastausta, kääntyi Dolohof häneen, katsahti häntä suoraan silmiin ja lausui
Rakas kreivi, olette parhaimpia oppilaitani, teidän pitää tanssia. Katsokaapa, miten paljon kauniita neitosia.
Ei, rakkaani, istuskelen täällä seinustalla.