Sota ja rauha II. Tolstoy Leo
mutta siitä huolimatta hän sanoi rauhallisesti:
– Etkö siis enää pelaa? Ja minulla kun oli valmiina erinomainen kortti. – Tuntui kuin hänestä tärkeintä olisi ollut pelaamisen hauskuus.
"Kaikki on lopussa, olen mennyttä miestä", – Rostof ajatteli. – "Nyt vain luoti otsaan – muu ei auta", – ja kaikesta tästä huolimatta hän sanoi iloisella äänellä:
– Käännähän toki vielä yksi kortti.
– Hyvä, – vastasi Dolohof, lopetettuaan laskemisensa, – hyvä! olkoon menneeksi 21 ruplaa, – hän sanoi, osoittaen 21 numeroa joka summassa oli yli 43 tuhannen, otti korttipakan ja alkoi kääntää. Rostof taittoi nöyrästi kortin kulman ja kirjoitti sille 21 ruplaa aikomainsa 6000 ruplan asemasta.
– Minulle on samantekevä, – hän sanoi, – huvittaisipa vain tietää, miten käy tämän kymmenikön.
Dolohof ryhtyi vakavana kääntämään kortteja. Voi, miten Rostof tällä hetkellä vihasi noita punertavia, lyhytsormisia, karvaranteisia käsiä, jotka pitivät häntä vallassaan… Kymmenikkö kääntyi Rostoville.
– 43 tuhatta teiltä saatavaa, kreivi, – sanoi Dolohof kiskotellen ja nousi pöydän äärestä. – Jopa väsyttää tällainen pitkä istuminen, – hän lisäsi.
– Jopa vain, väsynyt olen minäkin, – sanoi Rostof.
Dolohof keskeytti hänen puheensa, aivan kuin olisi tahtonut hänelle huomauttaa, miten sopimatonta hänen on laskea leikkiä:
– Milloin suvaitsette toimittaa rahat, kreivi? – hän tokasi.
Rostof lensi tulipunaiseksi ja pyysi Dolohovin seuraamaan itseään viereiseen huoneeseen.
– En voi heti koko summaa suorittaa, otathan vekselin, – Rostof sanoi.
– Kuulehan Nikolai, – sanoi Dolohof, hymyillen avonaisesti ja katsellen Rostovia silmiin, – tunnethan sananlaskun: "Onni pelissä, – onnettomuus rakkaudessa". Serkkusi on sinuun rakastunut. Kyllä tiedän.
"Ah! Kauheata on tuntea itsensä niin sidotuksi tuohon mieheen", ajatteli Rostof. Hän käsitti, miten kovan iskun hän häviöllään tuottaa isälleen ja äidilleen; hän käsitti, miten suloista olisi vapautua kaikesta tästä, ja hän käsitti senkin, että Dolohof tiesi voivansa vapauttaa hänet tästä häpeästä ja surusta ja siitä huolimatta hän leikki hänen kanssaan kuin kissa hiirellä.
– Sinun serkkusi … – alkoi taas Dolohof; mutta Rostof keskeytti hänet:
– Minun serkullani ei ole tähän asiaan mitään osaa, jätä hänet rauhaan! – huusi Rostof raivoissaan.
– Milloin siis suoritat? – kysyi Dolohof.
– Huomenna; – sanoi Rostof ja poistui huoneesta.
XV
Helppo oli sanoa "huomenna" ja pidättäytyä sopivaisuuden rajoissa; mutta kauheata oli yksin saapua kotiin, tavata sisaret, veli, äiti, isä, käydä tunnustuksille ja pyytää rahoja, joista oli kieltäytynyt kunniasanalla.
Kotona oltiin vielä valveilla. Palattuaan teatterista ja syötyään illallisen oli nuoriso kerääntynyt klaveerin ääreen. Heti kun Rostof oli tullut saliin, ympäröi hänet se runollinen rakkauden ilmakehä, joka koko talven oli täyttänyt Rostovien suojat ja joka nyt Dolohovin kosinnan ja Jogelin tanssiaisten jälkeen näytti yhä vain tiivistyneen Sonjan ja Natashan ympärille aivan kuin ilma isäsen edellä. Samat vaaleansiniset puvut yllä, joissa he olivat olleet teatterissa, seisoivat Sonja ja Natasha hymyilevän kauniina ja onnellisina klaveerin ääressä. Vera pelasi shakkia Shinshinin kanssa vierashuoneessa. Vanha kreivitär odotteli poikaansa ja miestään ja pani pasianssia erään vanhan aatelisnaisen kanssa, joka asusteli Rostovien talossa. Karritukkainen Denisof istui loistavin silmin klaveerin ääressä, toinen jalka takasojossa, ja kosketteli näppäimiä lyhyvillä sormillaan. Hän lauloi pienellä, käheällä, mutta varmalla äänellään sepittämäänsä runoa "Tenhotar" ja koetti samalla, sointuja lyöden, löytää sille sopivan säestyksen.
Sa virka mulle, tenhotar, mi voima
Taas toi mun kanteloni luo,
Ja sydämeeni mist' on tulen loima,
Mi autuuden mun sieluhuni suo.
Hän lauloi intohimoisesti, katsellen pelästyneen onnellista Natashaa loistavilla, mustilla agaattisilmillään.
– Ihanaa! Verratonta! – huusi Natasha. Vielä toinen värsy, – sanoi hän, huomaamatta Nikolaita.
"Heillä on aina vain sama meno", ajatteli Nikolai, katsahtaessaan vierashuoneeseen, missä näki Veran, äitinsä ja vanhan aatelisnaisen.
– Hei! tuossapa on Nikolaikin! Natasha juoksi veljensä luo.
– Onko isä kotona? – kysyi veli.
– Miten olenkaan iloinen tulostasi! – sanoi Natasha, vastaamatta veljen kysymykseen, – meillä on niin hauskaa. Vasili Dmitritsh jäi vielä päiväksi minun tähteni, tiedätkö?
– Ei ole, isä ei ole vielä saapunut, – vastasi Sonja Nikolain kysymykseen.
– Koko,11 olet jo saapunut, käy luokseni, rakkaani! – kuului kreivittären ääni vierashuoneesta.
Nikolai meni äitinsä luo, suuteli hänen kättään, istuutui pöydän ääreen ja alkoi vaiti ollen katsella, miten äiti käänteli kortteja. Salista kuului yhä naurua ja iloisia ääniä, jotka kehoittelivat Natashaa johonkin.
– Hyvä, hyvä, – huusi Denisof. – nyt ei enää auta kieltelemiset, nyt on teidän laulettava barcarolla, rukoilen teitä.
Kreivitär katsahti vaiti olevaan poikaansa.
– Mikä sinun on? – kysyi äiti pojaltaan.
– Voih, ei mikään, – sanoi poika, aivan kuin hän jo olisi kyllästynyt tuohon ainaiseen kysymykseen. – Saapuuko isä pian?
– Arvatenkin.
"Heillä on aina vain sama meno. He eivät mitään tiedä! Mihin tästä menisin?" – ajatteli Nikolai ja lähti taas saliin, missä oli klaveeri.
Sonja istui klaveerin ääressä ja soitti Denisovin lempi-barcarollaan alkusoitelmaa. Natasha valmistautui laulamaan. Denisof katseli riemastunein silmin Natashaa.
Nikolai alkoi astella edestakasin salissa.
"Ja onpas hänelläkin halu saada sisko laulamaan! Mitä hän taitaa laulaa? Ja eihän tuossa kaikessa ole mitään iloa!" ajatteli Nikolai.
Sonja näpäytti alkusoitelman ensimäiset soinnut.
"Jumalani, olen mennyt mies, kunniaton raukka. Luoti otsaan, siinä kaikki, ei nyt ole laulun aika", ajatteli Nikolai: "Poistua? mutta minne? yhdentekevä, laulakoot!"
Synkkänä asteli Nikolai pitkin salia ja katsahti vähäväliä Denisoviin ja tyttöihin, vältellen heidän katseitaan.
– Nikolenjka, mikä teitä vaivaa? – näytti Sonjan tuijottava katse kysyvän. Tyttö oli heti huomannut, että jotain oli tapahtunut hänen armaalleen.
Nikolai kääntyi Sonjasta. Herkällä vaistollaan oli Natashakin ensi näkemältä huomannut veljen mielentilan. Hän oli sen huomannut, mutta tällä hetkellä hän oli niin iloinen, surut ja murheet ja nuhtelut olivat hänestä niin loitolla, että hän (mikä on niin tavallista nuorille ihmisille) tahallaan petti itseään. "Ei, olen liian iloinen tällä hetkellä turmellakseni iloni toisten suruilla", sanoi hänen sydämensä, ja hän sanoi itselleen:
– Ei, varmaankin olen erehtynyt, hän on varmaankin yhtä iloinen kuin minäkin. – No, Sonja, – hän sanoi ääneen, ja lähti istumaan keskelle salia, missä hänen sanojensa mukaan oli paras kaje.
Hän
Hyväilynimitys Nikolaille (Suom. muist.)