Työn kourissa. Anttila Selma
ellei todistus ilman lähde ja vielä päälliseksi hyvä.
Mies kokoili papereitaan aikoen poistua, mutta se oli jo liikaa Uuraan kärsivällisyydelle. Hän kiskaisi miehen kauluksesta takaisin tuolille ja painoi kynän käteen:
– Nyt sinä, senkin mäyrä, kirjoitat! – huusi hän hampaittensa välistä.
Mies näki parhaaksi taipua ja sohaisi todistuksen, jonka Uuras itse saneli.
– Kiitoksia paljon ja hyvästi. Ette minua enää näe näillä mailla, – sanoi hän erotessaan päällysmiehestään, joka oli niin monet markat nipistänyt nuoren, kokemattoman pojan palkasta.
Laitettuaan tavaransa matkakuntoon hän kirjoitti kotiin:
– Älkää hämmästykö, vaikken tästä lähin kirjoittaisi niin usein kuin ennen. Alkaa nimittäin uusi kamppailu toisella seudulla. Lähden Hankoniemeen kivenhakkuuseen. Täällä on työansio mielestäni liian hidasta. – Ja Uuras lähti, sai kyllä mieleistään työtä ja joutui hyville ansioille, kun suoritti yhdessä toisten kanssa pikku urakoita. Mutta hikisenä raataessaan syksyn kylmien tuulten mereltä päin raivotessa hän ei tullut ottaneeksi lukuun, mitä ihmisruumis voi kestää. Tulisessa kiihkossaan saada tuhannet kokoon, joita tiesi tarvitsevansa päästäkseen teollisuuskoulun rakennusosastolle, hän hakkasi kiviä usein äärimmilleen uupuneena ja palasi koleina iltoina vasta pimeän tultua ruokailemaan ja lepäämään. Hänen voimansa hupenivat, ja lääkäri totesi hänessä vilutaudin.
– Ei minulla ole aikaa sairastaa! – vastasi nuorukainen.
– Kai te sitten joudatte kuolemaan! – sanoi lääkäri.
Eikä siinä kysytty Uuraan tahtoa, vaan tauti pakotti vuoteeseen. Hänen täytyi kirjoittaa kotiin, ja äiti tuli häntä noutamaan. Näin oli kyllä muurari valmis, mutta suuri lupaus ruveta rakentajaksi sai väistyä vilutaudin tieltä.
VI
Isällä ja äidillä oli mieli apeana pojan sairaudesta, mutta kun oli huomattu hänen muutaman viikon kuluttua jo tuntuvasti tointuneen, kuten lääkäri olikin ennustanut – sisämaan ilman vaikutuksesta – , alkoi heidän toivonsa elpyä. Sepän emännän mielestä ei terveys kuitenkaan palannut kyllin pian, ja siksi hänkin tahtoi käyttää vastikään kuulemaansa hyvää parannuskeinoa.
Äidin kutoessa uutta pukukangasta makasi Uuras sängyssä kangaspuiden takana väliin keskipäivälläkin, kun puistatukset tulivat. Silloin äiti aina oli onneton, ja pojan täristys teki hänet tuskasta melkein sairaaksi, vaikka Uuras yhä vakuutteli:
– Ei se mitään tee, minä olen kohta ihan terve.
– Ei se mene, ei se mene! – valitti äiti.
– Sinun pitää tulla saunaan, – sanoi hän illemmalla hyvin salaperäisenä.
Uuras oli vuoteessa vaatteet yllä, ja Anja istui sängyn jalkopäässä lukien hänelle sanomalehteä.
– Voinhan tuota tullakin, – myönsi Uuras.
Hän oli tullut aivan kesyksi sairautensa aikana ja totteli äitiään ja varsinkin Anjaa, jonka läsnäoloa hän oli alkanut pitää hyvin tärkeänä. Tämän seikan äiti oli jo aikoja huomannut, sillä hänen vaihtamansa kääreet eivät tuntuneet päänsäryssä auttavan, mutta kun Anja istui sängyn vieressä jutellen tai lukien, oli poika tyytyväinen, ja puistatuskin tuli harvemmin. Äiti huokasi syvään ja mukaantui siihen, kunhan ainokaisen vain olisi jollakin tavalla hyvä olla.
Mutta tänään hänellä oli tiedossaan varma keino, millä vilutaudista päästiin. Hän vain kiirehti saunan lämmittämistä viedäkseen Uuraan sinne, varasi parveen kuumaa ja kylmää vettä, varsinkin kylmää.
Kun Uuras oli vihtonut ja tullut alas kuumasta löylystä, joka pyörrytti häntä, ja istunut lattialle jakkaralle huuhtoakseen pois parven nokea, kiipesi äiti vikkelästi parveen ottaen sangollisen kaivokylmää vettä mukaansa ja paiskasi sen sieltä äkkiä poikansa niskaan.
Parkaisten kamalasta säikähdyksestä Uuras keikahti pitkälleen lattialle ja alkoi siitä toinnuttuaan käyttää voimasanoja. Äiti sai kuulla kunniansa.
Anja oli jäänyt tupaan Henriikan kanssa laittamaan kaikki juhlakuntoon. Kangas oli leikattu poikki ja kangaspuut korjattu muualle. Tupa oli aivan kuin uusi, valkoiset puoliverhot akkunissa, mattoja lattialla ja suuri takkatuli räiskymässä. Uuraan lepovuode, missä hän päivällä loikoi tuvassa ollakseen muiden seurassa, oli peitetty sinikirjavalla vaatteella, jonka Henriika juuri oli ommellut. Koko talo tuoksui katajalle, vastapannun oluen vierteelle, uunijuustolle ja kaikelle kodikkaalle ja lämpöiselle. Henriikan nisut kellersivät pöydällä, ja Anja järjesteli kuppeja oikein tarjottimelle, jolla oli valkoinen liina.
– Mikäs päästäjäinen nyt on? – kysyi mestari tultuaan nokisena pajasta mennäkseen hänkin saunaan.
– Noo, kun minä olen kuullut, että vilutauti paranee, jos sairaan oikein äkkiä ensin säikyttää ja sitten taas pian saa hyvälle tuulelle, – selitti Henriika innoissaan suuret haaleat silmät levällään.
– Jopas… millä ihmeellä se säikytys…?
– Hys, nyt ne tulevat, – varoitti Anja.
Hän oli pukenut ylleen kaikkein somimman, punertavan puolivillaisensa, jossa oli musta reunus kaulantiessä ja helmassa. Pöydälle hän oli juuri laskenut käsistään uunista nostetut herkut. Punoittavana ja touhuissaan hän kiirehti ottamaan Uuraan pyhävaatteet tarjotakseen ne saunasta tulevalle.
Uuras palasi kylvystä alusvaatteissaan ja paljain jaloin, rinta avoinna ja tukka sekaisin ja märkänä, silmät vielä kuopallaan ja kasvot laihoina, mutta suu tuimasti mutussa ja mieli kuohuksissa.
– Akkojen juonia…! – mutisi hän.
– Tässä on housusi, – ehätti Anja.
– Vie hemmettiin! – tiuskaisi toinen.
– Pitäähän sun vetää ne jalkaasi. Ja takki, pistä käsi tuosta – kas nyt, kun et löydä reikää – tuonne. Ja malta, niin harjaan tukkasi. Ei noin, vaan istu, en minä muuten ulotu, tuohon pöydän päähän.
Anja komensi, ja Uuras taipui lamaantuneena ja murjottaen.
– Etkö sinä mitään huomaa? – kysyi Anja.
– Mitä minun nyt taas pitäisi huomata? – tokaisi Uuras.
– Katso pöydälle.
– Mitä, tuoko kangas?
– Niinpä niin, se vain kangas.
– Mitä siitä?
– Katso!
Uuras suvaitsi ojentaa kättään, ottaa pakan syliinsä, katsoa ja hypistellä.
– Olemme valmistaneet sitä koko talven. Eikö se ole kuin parasta herrain verkaa, pehmeätä, melkein mustaa, hiukan lampaanharmaita juovia pitkin ja poikin? Eikö ole? Kun menet rakennusmestarin kouluun, on se yhtä hienoa kuin muidenkin herrojen, – puhui Anja hehkuvin poskin, silmäin loistaessa.
– Sinähän olet merkillisesti oppinut puhumaan, – sanoi Uuras katsellen enemmän kukoistavaa tyttöä edessään kuin kehuttua kangasta. – En ole sinulta vielä koskaan kuullut noin monta sanaa yhteen mittaan.
Anja hämmentyi, silitteli kangasta, jonka Uuras oli jälleen laskenut penkille viereensä, ja pysyi vaiti.
He olivat nyt kahdenkesken tuvassa; vanhemmat olivat menneet saunaan.
– Pane kengät jalkaasi, – sanoi Anja lopulta. – Muuten saat taas sen väristyksen.
Uuras totteli.
– Luuletko sinä, että minä pian paranen? – virkkoi Uuras.
– Luulen.
– Ja