Työn kourissa. Anttila Selma
puheille, – sanoi Uuras kahden vaiheilla mitä tehdä. Hän huomasi olleensa varomaton ilmaistessaan, että hänellä oli aikomuksena oppia ammattia.
– Noo, voinhan sen korotuksen minäkin myöntää. Saat saman kuin muut, mutta se koskee vain tiilenkantoa; muuta jos yrität, saat vähemmän – kunnes olet täysoppinut.
Uuras meni miettien, mitä työnjohtaja oli tarkoittanut täysoppineella.
Muutettuaan uuteen asuntoonsa hän oli pian huomannut olevan mahdotonta oleskella siellä muulloin kuin yöllä. Kaikki kolme huonetoveria olivat juoppoja maalarinsällejä, jotka toivat tavaraa kotiin ja melusivat. Sunnuntaisin he säännöllisesti hävisivät jonnekin pulloineen, ja silloin Uuras käytti tilaisuutta kirjoittaakseen kotiin.
Mutta siinä oli pahana pulana, kelle sinne kirjoittaisi, kun ei äiti eikä isä osannut edes lukea kirjoitusta. Hän päätti siis kirjoittaa Anjalle.
Muutenkin hän nyt muisteli Anjaa entistä syvällisemmin ja useammin, tuntien siitä salaista mielihyvää täällä yksinäisyydessä. Pesijäeukon tyttöä, joka melkein julkeasti lähenteli, hän ei tahtonut hyväksyä seurakseen enempää kuin juoppoja sällejäkään, jotka tyrkyttivät hänelle väkevää joskus keskellä yötäkin.
Hän tarvitsi ruumiilliset voimansa torjuakseen heidät luotaan. Mitään halua maistamiseen hänellä ei ollut, kun lisäksi miesten räyhäävä elämä herätti tuskallista inhoa heitä vastaan.
– Hentulleenko hän nyt breivin kirjoittaa, – sanoi pesijättären tytär, kun Uuras kirjoitti Anjalle.
Uuras punastui ja painoi päänsä kumaraan ollen kirjoittavinaan, vaikkei sanaakaan saanut syntymään, ennenkuin tyttö oli jättänyt hänet rauhaan.
Tässä haisevassa kellarihuoneessa, sunnuntain kaihoisassa yksinäisyydessä koti-ikävän kalvaessa, väikkyi Anjan lapsekas kuva hänen mielessään, ja kirjeet syntyivät kuin itsestään. Hän oli ostanut koreita paperiarkkeja, joissa oli yläkulmassa värillinen ruusu tai kyyhkynen kirje nokassa tai muuta somaa. Anjalle hän oli lähettänyt samanlaisia, kuoret mukana, joihin oli kirjoitettu osoite valmiiksi.
Kiihkeän uteliaana hän aina odotti Anjan kirjeitä. Ensimmäisessä niistä Anja kirjoitti:
Rakas Uuras.
Lähestymme sinua näillä riveillä ja tietää annamme, että sepän emäntä ja mestari voivat hyvin ja että sinua niin kaipaamme. Mestari on nostanut kaikki sinun työaseesi tuvan parhaimmalle seinälle ja silittelee niitä, kun ei luule kenenkään huomaavan. Emäntä on laittanut uutta kangasta, sai sen juuri reivatuksi, ja siitä tulee sinulle oikein täysvillaista vaatteiksi. Äiti ja minäkin saimme kehrätä lankoja, ja niiden piti sitten olla niin ohuita, niin ohuita. Kyllä sepän emännällä vaan on ikävä. Ja kun sinä niin äkisti lähdit. Sinä olet nyt sitten nähnyt Helsingin eikä minulla ole sinulle enää mitään kerrottavaa. Mene sinä tähtitornin mäelle, siellä olen usein leikkinyt niissä vallikuopissa, ja sinne olen leikannut nimeni "Anja" yhteen penkkiin. Me voimme täällä hyvin ja sitä samaa Herran lahjaa toivotamme sinulle.
Anja.
Näitä lapsellisia kirjeitä Uuras säilytti povessaan lukeakseen niitä yksinäisinä sunnuntainaan, kun käveli Tähtitorninmäellä, josta oli tullut hänen lempipaikkansa. Itse hän kirjoitti joka sunnuntai ja mitä useampia kirjeitä hän kyhäsi, sitä pitempiä niistä venyi ja vähitellen hän kertoi Anjalle kotioloistaan, jotka nyt niin kultaisina ja rakkaina muistuivat mieleen. Näin hän kesti vastenmielisen asunnon ja inhottavien kumppanien tukalaa rasitusta, eläen itse aivan toisessa maailmassa.
Kotikylän sunnuntainvietto Keinumäellä tuli elävästi mieleen, ja kynä piirsi:
– Voit uskoa, että ikävöin kylän keinulle, jonne niin usein karkasin äidiltä jo pienenä nallikkana. Olihan se niin lähellä, ja meille kuului melu ja laulu sieltä aivan puhtaasti. Ensi aikoina äiti haki minut sieltä visusti kotiin, ankarasti toruen ja tapansa mukaan tiuskuen, mutta sitten hän hyvitti voileivällä ja kertoi isälle, kunnes he yhdessä katsoivat minuun hymyillen, niin että tunsin tehneeni jotakin oikein miehekästä kiikulla käydessäni. Yhä useammin karkasin sinne, kohta kun kuulin sieltä ääniä, laulua, naurua ja hanurin säveliä. Suurempien avulla kiipesin keskilaudalle ja sain istua isojen tyttöjen sylissä, jotka naureskellen mainitsivat minua koreaksi pojakseen, lellitellen ja kiusoitellen, jos sattui olemaan suuria poikia heittämässä. Ymmärsin hyvin, että tytöt olivat olevinaan, työnsin ylpeästi säpien pois heidän kätensä ja tarrasin kiinni keskitankoon käsin ja molemmin polvin, jalat niin lujasti laudassa kuin pieni painoni suinkin salli. Siinä seisoin jyskivin sydämin ja tunsin tuskallista hipaisua rinnassani joka kerta, kun kiikku heilahti korkealle ja akselin yläpuolelta sain väläykseltä nähdä laajan alan peltoja, jokiniittyjä, kumpuja ja suuren Tuorakan kylän joen toisella puolella. Se nousu oli minusta hirmuista, se hämmensi tajuntani ja riipaisi pois maan lähettyviltä jonnekin epämääräiseen, mutta samalla se tuotti erinomaista riemua, niin että siinä tangossa seisominen muuttui oikein himoksi enkä välittänyt kiellosta tai vaatimuksista luopua paikastani.
Samanlaista on tämä täälläoloni. Ikävää ja harmia, nälkää ja siivottomuutta saan kärsiä ja työtä tehdä niin paljon kuin vain ruumis kestää, mutta heittää en huoli sittenkään. Minä en vielä ole päässyt keskitangolle, niinkuin kotona keinussa, mutta minun täytyy sinne päästä. Minun keskitankoni täällä on muurattava seinä, joka törröttää huimaavan korkeana ja josta näkee kauas. – Eräänä päivänä Uuras pantiin toisten kanssa ketjussa tiiliä purkamaan korkeilta pinoilta. Ylimmäinen mies heitti tiilen, joka oli lennossa kiinni otettava ja heitettävä seuraavalle.
Eräs miehistä nyrjäytti käsivartensa, ollen sitten työkyvyttömänä useita viikkoja, toiselta meni peukalo sijoiltaan, mutta Uuraalla oli hyvä onni. Hän kesti terveenä kaksi viikkoa ja sai yhtä huonoa palkkaa kuin tiilenkannossa. Mutta huomattuaan toisille maksetun samasta työstä enemmän hän valitti.
– Miksette pyytänyt enempää? Kuka tässä kellekään rupee rahojaan kauppaamaan? – sanoi työnjohtaja.
Uuras otti oppia ja sai palkkansa ylenemään.
Se muurari, jolle hän oli tiiliä kantanut, oli vanha ja hyvänlainen mies, ja kun Uuras puoliväkisin tuppautui käyttämään hänen aseitaan ja liittämään tiiliä seinään, salli hän hymyillen "pojan reistailla". Ja kun reistailija joudutti tiilenkantoaan päästäkseen yhä useammin muuraamaan, huomasi sen vihdoin itse rakennusmestari ja nähdessään pojan kelpo otteet antoi hänelle oman nurkan.
Nyt oli työ toista ja palkka parempi. Hän muutti pahanhajuisesta kellarikerroksesta kolmen maalaripahaisen seurasta yksinäiseen kamariin. Tosin se oli pimeän pihan perällä, mutta kuivassa, vanhassa puutalossa, ja ruokamummokseen hän valitsi oikein siistin eukon.
Teatterissakin hän alkoi käydä joka sunnuntai ja meni muutamien kauppa-apulaisten kanssa tanssikouluun. Hänessä oli nyt herännyt maku kaupungin elämään. Kaasuvalo ja musiikki toisinaan esplanaadilla oli sentään toista kuin pikku öljylamput ja hanurinrenkutus siellä kotona, vaikka hän ensi aluksi oli niitä ikävöinyt ihan tuskallisesti ja monet kerrat ollut vähällä heittää tiilenkannon sikseen ja lähteä kotiin.
Rahoja hän säästi, varsinkin sitten, kun oli saanut kokoon ensimmäisen satasen, mutta pian hän taas kävi maltittomaksi. Säästöjä karttui liian hitaasti. Silloin hän kuuli, että Hankoniemessä oli erinomaista kivityötä valtion satamarakennuksilla, ja sinne hän aikoi yrittää. Hänen mielensä paloi rakennuskouluun, mutta kuulusteltuaan hän sai tietää, että sen koulun käynti kyllä nielisi pari tuhatta.
Hän koetti pitää huolta siitä, etteivät entiset tiedot unohtuisi, ja luki paljon, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Yksinäinen kamari oli siinä suhteessa verraton apu, sillä päästyään eroon juopottelevista huonetovereistaan, jotka enimmäkseen karkoittivat Uuraan kaduille, hän huomasi nyt aikansa riittävän ja voimiensa karttuneen moninkertaisiksi.
Päätettyään lähteä Helsingistä hän meni työnjohtajalta